Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

RSS

 28.-30.6.2019 Tuska
04.07.2019 21:06

28.-30.6.2019 TUSKA Suvilahti Helsinki

Suoraan duunista Tuskaan –yhtälö oli aika raskas, varsinkin, kun töissä oli ollut hyvin tiivistahtinen päivä. Alkuun en meinannut millään päästä fiilikseen ja saada bändeistä kiksejä. Piti odottaa aina Anthraxiin asti ennen kuin virkistyin. On se rässi vaan parasta ja Anthraxin esiintyminen innostavaa.

Saavuin paikalle, kun Marko Hietala oli vetämässä viimeisiä biisejä. On sillä hyvä ääni ja voimakas esiintymistapa. Aika erikoisen henkeviltä kuulostivat suomeksi laulettujen laulujen sanat, paikoin mentiin jo lähelle kornia. Treffasin mieheni ja hän halusi mennä katsomaan Pahan ikonia, joten tutustuminen Hietalan antiin jäi aika vähäiseksi.

Pahan ikoni olikin sitten ihan jotakin muuta eli hyvin tiukkaa rypistystä. Jengi tuntui olevan tyytyväinen kuulemaansa. Kyllähän tuo ihan hyvää tekemistä oli. Itse en vaan oikein päässyt tunnelmaan kiinni. Kaikista sanoista en ihan ehtinyt saamaan selvää, mutta ”Nimeni on misantropia” jäi kyllä mieleen.

                            

Battle Beastia kuunneltiin toisella korvalla enemmänkin keskittyen jonottamaan juomaa. Koko alue oli tänä vuonna anniskelualuetta ja porukkaa otettiin enemmän sisään kuin aiempina vuosina. Perjantai ja lauantai olivat loppuunmyytyjä. Vessoja, ruoka- ja anniskelupisteitä ei vain tuntunut olevan riittävästi. Sisälle alueelle sai paikoin jonottaa suht pitkään ja merkkaripisteelle oli koko festarin ajan jonoa reippaasti, lukuun ottamatta sunnuntai-alkuiltapäivää. Battle Beast piti kyllä ihan tehokkaan jumppatuokion. Kieltämättä bändin junttaus sopisi hyvin jumppa- tai punttisalille ja laulaja esitteli tuttuja jumppaliikkeitä jonkun biisin aikana. Nyt laulu ei ollut ihan niin hyvässä kuosissa kuin vuosi sitten Belgiassa.

Wheel oli bändi, josta olisin toivonut innostuvani enemmänkin, mutta ei ihan onnistunut. Laulajalla oli hyvin kirkas, vähän Rushin laulajan tyyppinen ääni. Ääntämisestä huomasi myös laulajan olevan Englannista eikä Suomesta kotoisin. Bändi soitti raskassointuista progemetallia, joka oli tähän hetkeen minulle liian monimutkaista.

                      

No, Anthrax herätti minut unesta ja jo alkoi jalkakin vipattaa. Vanhoja tuttuja biisejähän sieltä taas tupsahteli (Now It’s Dark ja In the End olivat minulle vieraampia) ja pitti pyöri riemukkaasti. Sää muuten suosi koko festarin ajan. Anthraxin showta ei edes kirkas auringonpaiste haittaa, toisin kuin jotakin Dimmu Borgiria, joka soittaa synkempää musaa ja käyttää tulitehosteita.

                                                                                                             

Cult of Luna sai synkistellä teltan kätköissä. Olin ihan positiivisesti yllättynyt tästä raskassoutuisesta esityksestä. Kuulosti vakuuttavalta ja pohjusti hyvin odottelemaan saman illan Swallow the Sunin keikkaa. Vähän tuli bändin fiilistelystä ja hitaasta nostatuksesta mieleen Solstafirkin.

                                         

Dimmu Borgirille annan pisteitä esitykseen panostamiseen. Bändi näyttää aina hyvältä maalattuine kasvoineen ja nahka-asuisteineen. Taustanauhoja käytetään aika paljon ja varmaan puritaani-black metalistit pitävät bändiä varmaan hyvinkin kaupallisena ja kiiltokuvamaisena. No, tämä bändi on kyllä genressään yksi helpoimmin lähestyttävistä.

 

Swallow the Sun valloitti sydämeni Nosturissa keväällä ja hyvin osui bändin musiikki Tuskan teltassakin. Keikan alussa laulajan ääni ei ihan toiminut vielä kunnolla vaihdoissa puhtaasta laulusta örinään, mutta se parani keikan edetessä. Lavan oikean puoleisesta kitaristista tuli hänen liikehdinnästään mieleen Tribulationin kitaristit. Swallow the Sunin kitaristit osallistuivat hyvin liikkumisellaan musiikkiin pitkillä käden vedoilla kieliin lyöden ja päätä viskoen. Laulajahan on hyvin staattisesti paikallaan, mutta muiden liikkuminen elävöitti raskaita sointuja. Oli se taas niin herkkää ja kaunista. Kiitos. Sitten ei enää tehnytkään mieli jäädä katsomaan Amorphista (nähty jo niin monta kertaa), vaan paineltiin kotiin nukkumaan.

         

                  

En ehtinyt kovin montaa biisiä Fear of Dominationia seuraamaan, kun menin merkkarijonoon heti, kun saavuttiin alueelle. Pitihän sitä eilisestä innostuneena Swallow the Sunin paita ostaa ja Hellacoptersin huppari, kun Nekromantixin huppari on jo kovin käytetyn näköinen. FOD sopi paremmin isolle festarilavalle kuin On the Rocksin ahtaaseen nurkkaan. Tarkoitan sopimista monella tapaa eli bändissä on monta tyyppiä ja nyt jokaisella oli riittävästi liikkumatilaa ja energisyys sai vapaammin purkautua. Äänimassakaan ei niin puuroutunut. On se musana vieläkin musana aika levotonta meteliä mutta pisteet jälleen ulkoasuun panostamisesta (vaatteet ja maalit naamalla) ja energisestä esiintymisestä.

Lost Society lämmitteli päälavan lauteet kuumiksi ja johan siellä porukka ahkerasti pyöri pitissä. Kyllähän nää jampat vetävät hyvin trash metalia, tiukkaa soittoa. Kovin montaa tarttuvaa riffiä tai kitaramelodiaa ei kuitenkaan tarttunut korviini. Itse diggaan Anthraxia ja Slayeria juuri niiden biisien tarttuvien ja tunnistettavien sävelkulkujen vuoksi.

      

Vähän kaksi jakoisin fiiliksin menin katsomaan Maj Karmaa. Pelkoni lieventyivät hieman, kun bändi oli valkannut tätä keikkaa varten raskaimpia kappaleitaan, kuten Metallisydän, Johnny Deppin näköinen nainen ja jopa Valaiden laulu. Eivätpä hekään olleet ihan itsevarmoina lavalla, kun Ylppö kertoi, että olivat pohtineet, onko Tuska heidän paikka ollenkaan. No, kyllä sieltä tosiaan irtosi tiukkaa rummutusta ja Häiriön säröisiä sointuja. Häiriö oli muuten vetäissyt päänsä kaljuksi tai siis jättänyt sellaisen samanlaisen letin taakse kuin Janne Joutsenniemellä.

          

Mustan kuun lapset oli itselleni uusi tuttavuus ja jätti hyvän maun suuhun. Bändillä on kitarasaundissa samantyyppistä  surumielistä raskautta ja voimaa kuin Tribulationilla (esim. Kohti valoa) ja Trio Niskalaukauksella. Laulajalla on karhea lauluääni ja yhdistettynä melodisiin suomenkielisiin lauluihin, tulee mieleen myös uuden aallon suomalainen punk (esim. Unisef), mutta bläkkissaundiahan tuossa on haettu.

        

Kvelertakista en ole aiemmin juuri innostunut, mutta nyt oli kyllä bändillä niin räjähtävä pelkkä keikan alkukin, että innostuin välittömästi. Bändissä vaihtui vuosi sitten laulaja ja tämä uusi ryntäsi lavalle kuin tappeluun ja riehui koko ajan ympäriinsä. Bändin musiikissa on vähän Turbonegroa ja Hellacoptersia eli rock’n rollia ja sitten toisaalta taas Orange Goblinmaista punkmetallia. Voisi nuo muutkin bändin jäsenet olla vähän liikkuvaisempia ja rennompia lavalla, näyttävätkin niin konttorirotilta, mutta musiikki kutsui bailaamaan.

Delain jäi vähän vähemmälle seurannalle. Onhan laulaja kaunis ja hyvä-ääninen mutta ei minua tuollainen sinfoniametalli oikein kiinnosta.

   

Vähän jäi harmittamaan, että en mennyt katsomaan Opethia Finlandiataloon. Siellä olisin varmaan paremmin jaksanut keskittyä yhtyeen taitavaan mutta hyvinkin polveilevaan musiikkiin. Nyt en oikein jaksanut. Laulajakaan ei tällä kertaa vitsaillut biisien välissä, mitä nyt naljaili yleisölle, että tulevat jääkiekon pääkaupungista (Tukholmasta).

                                

Odotin Heilungin musiikilta enemmän kuin sain. Olihan bändillä hieno oma idea ja keikka alkoi enemmänkin kuin wicca-rituaalina. Lavalla mies- ja naislaulajalla oli peuran sarvet päässä ja soittimina toimivat lähinnä rummut (shamaanirummut ja isot bassorummut) ja jonkin sortin helistimet. Laulu oli osin kurkkulaulun tyyppistäkin, mutta mieluummin olisin kuunnellut niitä aidompia kurkkulaulajia Siperiasta kuin näitä. Jotenkin tuli sellainen samanlainen olo kuin Brides of Luciferista, että tässä on nyt tämä festarin viihde-esitys, taideperformanssi ja ei sen kummempaa.

Slayer esitti tänä iltana (näillä näkymin) viimeisen keikkansa Suomessa. Bändi lopettaa pitkän uransa ja on yhä voimissaan. Bändin viimeisimmälläkin levyllä vuodelta 2015 on erittäin hyviä biisejä. Slayer ei jauha paskaa tai säädä, vaan tykittää alusta loppuun. Soitto soi ja laulu raikaa skarpisti, vaikka valtavat liekit lyövät ympärillä ja jengi riehuu hulluna jalkojen juuressa. Oli kyllä tosiaan aikamoiset liekit välillä lavalla, ihan alkoi pelottaa, että syttyykö koko lava palamaan. Ei sille voi mitään, että aina kun South of Heavenin alkusoitto alkaa, kylmät väreet lähtevät kulkemaan pitkin kroppaa. Kiitos, Slayer!

 

                         

Viimeisenä päivänä kiirehdittiin heti ensimmäistä bändia katsomaan eli Kaiseria. En tiedä, oliko itselläni festariväsymystä vai mitä, mutta tämän bändin osalta tykkäsin heidän musiikistaan enemmän levyltä kuin livenä. Tämähän on sellaista stonermetallia, joka rullaa ja murisee. Keikan loppua kohden homma alkoi pelittää paremmin (enemmän Black Sabbath –maista) eli keikka loppui juuri, kun itse pääsin ns. ineen.

Jinjeriä kävin lähinnä vilkaisemassa. Onhan se vähän sellainen Arch Enemy part II. Laulajana nainen, joka örisee kuin mies. Palehorse rullaili menemään ihan näpsäkästi, semmoista hardcore/ nu-metal-vivahteista meininkiä. Vähän muistui mieleen edesmennyt Disco Ensemble.

Sitten mentiinkin vähän synkempiin vesiin Behemothin keikalla, tosin aurinko heloitti edelleen eikä siinä mielessä synkkyydestä ollut tietoakaan. Harmitti tämänkin bändin osalta, että missasin klubikeikan talvella. Saisi varmaan enemmän irti showsta ja pääsisi oikeaan tunnelmaan. Verrattuna Dimmu Borgiriin, onhan tämä raskaampaa ja jotenkin enemmän vakavissaan otettavissa oleva bändi. Yhtä komeat maskit ja vaatteet näillä molemmilla bändeillä oli.

           

Halestormia tuli kuunneltua teltan ulkopuolelta. Lepuutettiin jalkoja istuen maassa. Bändin laulaja-kitaristi, nainen, veti ihan kiukulla eli lauloi hyvin voimallisesti. Jostain kumman syystä tuli laulajasta mieleen Joan Jett. No, rokkimimmi, jolla on asennetta, tuo oli. Varsinkin I Am the Fire –kappaleessa kitarisat saivat kyytiä ja tunsi, että nyt vedettiin sydämen palolla, myös muun bändin osalta.

                                        

The Hellacopters oli varsinainen piristysruiske festareiden lopuksi. Ai että, kuinka rehellinen kitararokki hivelee korvia ja sielua. Kitarat helisevät, rumpu paiskoo biittiä ja Nicke laulaa kauniin puhtaalla äänellään ralleja, joista tulee hyvälle tuulelle ja on vain tämä hetki ja rokin riemu. Ainut katkos tähän (bändi ei harrasta välispiikkejä) oli, kun Nicke pyysi edessä touhunnutta järkkäriä lopettamaan, mitä oli tekemässä. Ilmeisesti repi liiankin reippaasti jotakin katsojaa. Nyt ei ollut enää Yaffa bassossa, vaan sitä soitti uusi heppu  Dolf De Borst (tuttu Imperial State Electricistä). Loppupuolella yhden biisin keskellä esitettiin pätkä Rocky Ericksonin Night of the Vampiresia.  Hieno kunnianosoitus vähän aikaa sitten täältä maailmasta poistuneelle. Juu, hyvä fiilis jäi tästä keikasta. Vaikka sinänsä jännä, että bändi esiintyi metallifestareilla. Ei se yleisöä selkeästikään haitannut, jengiä oli loppuun asti ihan reippaasti ja innolla paikalla.

         

   



1. 2. 3. 4. 5.



Kommentti

                       
Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on seitsemän miinus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2019 blackcat1973 - suntuubi.com