Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
262728293012
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31123456

RSS

 8.12.2018 Final tour Slayer
09.12.2018 18:02

8.12.2018 SLAYER (US), LAMB OF GOD (US), ANTHRAX (US), OBITUARY (US) Jäähalli Helsinki

Tarkoitus oli olla ajoissa mestoilla mutta… Bussi oli myöhässä ainakin kymmenen minuuttia (kiva seisoskella räntäsateessa puolisen tuntia) ja se oli ihan täynnä. Jäähallilla sai odotella sisäänpääsyä jonossa kymmenisen minuuttia (lisää värjöttelyä märässä) ja sitten hölmönä jämähdin ensimmäiseen paitapisteeseen, joka oli kovin täynnä muitakin paidanostajia. Viereeni osui megaostaja Venäjältä ja muut myyjät palvelivat muita molemmin puolin, jättäen minut huomaamatta. Eli jouduin venaamaan, että megaostaja pääsi päätökseen ostoksissaan. Kun pääsin katsomoon, Obituary oli jo aloittanut. Kuuntelin pari biisiä ja totesin, että ihan hyvällehän tuo kuulostaa, mutta pakko on tässä välissä käydä vessassa ja vähän tankkaamassa. Seisomakatsomossa oli tällä hetkellä ehkä ¼ jengistä paikalla (oma paikka piippuhyllyllä eli E6). Vessaan sentään pääsi sukkelaan, kun paikalla oli enimmäkseen miehiä. Viininkin sain nopeasti ja vielä nakkimuki kouraan ja sitten ryysiksen läpi takaisin katsomoon. Anthraxia ei saanut missata.

                         

Bändeillä oli tosi lyhyet vaihtovälit (n. 15 min) eli eipä tuolla aikaa oltu varattu juomiselle ja vessassa käynnille. Osa jengistä oli kylläkin aikamoisessa maistissa eli ilmeisesti oli etkoilla vedetty jo kunnolla. Vähän harmitti, että istuin istumakatsomossa enkä ollut seisomakatsomossa, jossa olisi päässyt enemmän liikkumaan ja fiilistelemään. Toisaalta tuossa paikassa näki lavan hyvin, musiikki kuului sopivasti (ei tarvinnut tulppia ja soittimet erottuivat hyvin) ja ei ollut muiden tönittävänä. Moshpit yltyi ajoittain aikamoisen isoksikin illan aikana. Siinä joutui sivullisetkin välillä jyrätyiksi (näki hyvin ylhäältä). Näytti siltä, että jäällä oli todella paljon porukkaa. Yleensä on ollut edes vähän löysempää kentän päädyssä, mutta nyt oli ihan täynnä.

Anthrax veti perussetin, joka on tullut tässä viime aikoina nähtyä useamman kerran. Takuuvarmaa esiintymistä ja soittamista tuttuine biiseineen.

Lamb of God oli minulle entuudestaan tuttu lähinnä vain nimestään. En ollut bändiä juuri kuunnellut ja keikalla ehkä yksi biisi kuulosti etäisesti tutulta. Huomasi, että nyt vedettiin tuoreemmalla tatsilla trash metallin poluilla eli tyylissä oltiin vahvasti nykyjenkkimetallin sisällä (metalcorea, progemetallia) ja laulussa möristiin juuri sillä tietyllä kuolonkorina-tavalla. Jengi selkeästi tykkäsi kovasti ja taisi olla illan riehakkaimmat pititkin. Laulaja oli aktiivinen lavalla, muut bändin jäsenet eivät juuri itsestään numeroa tehneet. Tiukkaa ja raskasta mutta ei raskasta kuunneltavaa, sen verran vaihtelevuutta biiseissä ja biisien sisällä.

             

                              

Slayer laittoi saunan päälle eli lauteet kuumiksi tulen lieskoilla ja ylälauteilla tuli todella kuuma. Enpä muista Slayerin aiemmin tehosteita käyttäneenkään. Nyt nähtiin siis Slayer viimeistä (ehkä) kertaa Suomessa, kun kyseessä oli bändin final tour. Ensi kesänä bändillä kuitenkin on vielä keikkoja festareilla. Kai sitä voi näille sedille antaa luvan jäädä eläkkeelle, sen verran pitkä ura jo takana (37 vuotta Arayalla ja Kingillä). Vaikka soitosta ei väsymystä tai leipääntymistä ole kuulunut. Sinänsä fiksu veto, että kun ei enää uutta tuotantoa ole oikein syntynyt samaan tahtiin kuin vielä 90-luvullakin, niin turha sitä on jäädä tahkomaan hittijukeboxina samaa vuodesta toiseen. Keikalla kuultiin biisejä 11 eri levyltä eli hyvin kattavasti bändin uralta.

Vaikka Slayerin biiseissä on synkkä sävy ja välillä vedetään hyvinkin tiukalla tahdilla, olen aina digannut bändin biiseissä vaihtelevuutta biisin sisällä, koukkuja, uljaita kitaramelodioita ja selkeää laulua eli biisit ovat tunnistettavia ja omaperäisiä, Slayerin kuuloisia. Vaikka tulikin istuttua kaukana lavasta, niin kyllä sitä vaan nyrkkiä oli heilutettava ilmassa biisien tahtiin. Kun Angel of Death biisi alkoi, taustalakana putosi alas ja takaa ilmestyi toinen lakana, jossa luki keskellä Hanneman ja nimen ympärillä: Angel of Death, Still Reigning. Kitaristi Holtilla (korjaus: olikin Phil Demmel tuuraamassa) oli Jeff Hanneman -paita eli edesmennyt Slayer-jäsen oli vahvasti mukana keikalla. Vuonna 1998 näin Slayerin ekaa kertaa ja silloin kahteen kertaan, Nummirockissa ja Kulttuuritalolla (!), Jäähalli 2001, Provinssirock 2002, Sonisphere 2010 ja Sweden Rock 2016. Joka kerta on saanut olla tyytyväinen näkemäänsä ja kuulemaansa. Kiitos Slayer!

 

 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 30.11.2018 Demonic Death Judge, Coughdust, Radien
01.12.2018 20:32

30.11.2018 DEMONIC DEATH JUDGE, COUGHDUST, RADIEN      Bar Loose Helsinki

Vielä yksi keikkailta ehdittiin marraskuulle saamaan mahtumaan. Nyt oli vuorossa raskassointuista musaa, sludge metallia. Kotona kuunneltuna vaikutti, että oli kyseessä kolme hyvin samankuuloista bändiä mutta keikalla erot tulivat selvästi esiin.

RADIENin eka biisi oli vaikuttava. Biisi sai mieleni visualisoimaan voimakkaasti, ensin Chtulhu-aiheista kauhumaisemaa, sitten ennemminkin kylmää ja viimaista talvimaisemaa, jossa Game of Thronesista tutut sinisilmäiset kuolonkatseet vainoavat. Mutta sitten seuraavat biisit eivät päässeet samalle tasolle ja tietynlainen tasapaksu-ambient sai suorastaan silmäluomet painumaan viikon aherruksen jälkeen. Syntsaefektit olivat kyllä kiva lisä ja laulaja liikehti hullun eläimen lailla.

                                    

COUGHDUST olikin sitten reippaampaa räimettä. Sahattiin ihan kiukulla, mutta valitettavasti taas kerran biisit jotenkin toistivat vaan itseään eikä selkeitä koukuttavia melodioita ollut, saati riittävän rouheaa rynkytystä.

                                    

DEMONIC DEATH JUDGEia olikin sitten riemu kuunnella. Heti alusta lähtien kitarasta, bassosta ja rummuista lähtivät monivivahteiset kuviot ilmoille. Tässä ei niinkään doom ollut läsnä vaan enemmän stoner metallin groove, vaikka raskasta metallia ja kovaan ääneen karjuttua musiikkia olikin. Pää lähti kummasti nykimään ja piti väistellä edessä moshanneen tukkaa.

                                    


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 24.11.2018 Fear of Domination
27.11.2018 19:53

24.11.2018 FEAR OF DOMINATION, KING SATAN On the Rocks Helsinki

Kumma homma, kun yleensä ottaen tykkään industrial-pohjaisesta jytkeestä, mutta tämän King Satanin kohdalla jälleen kerran tökki jotenkin. Nyt ärsytti eniten miksaus. Minun mielestäni tällainen musiikki pitää tulla kaiuttimista niin, että rumpu ja basso hakkaa niin, että on vähän niin kuin pakko lähteä nykimään itseään. No, nyt rummut ja basso oli jossakin alhaalla ja laulu (lue: huuto) tuli niin pirun kovaa, että sattui. Jälleen kosketinsoittaja osasi kyllä hyvin jäljitellä pimahtanutta sekopäätä ja hänen kiljuntansa melkein sai minutkin hulluksi. Netistä kuunneltuna bändin biisit toimivat ihan ok mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että tekisi mieli pomppia ja tanssia.

                     

Fear of Dominationin olen halunnut nähdä jo pidemmän aikaa, mutta aina on tullut joku este. Bändi on vaikuttanut olevan ihan hyvässä nosteessa ja ulkomaan keikkaakin on pukannut. Lisäksi kiinnosti nähdä bändiin viime vuonna liittynyt perkussionisti Miikki tositoimissa, kun hän on tuttu entisestä työpaikastani. Hyvinhän hän näytti jengiin kotiutuneen ja hoiti pestinsä esimerkillisesti soiton lisäksi herätteli yleisöä jopa menemällä yleisön sekaan pomppimaan. Aika ahdasta taisi lavalla olla, kun bändissä on kahdeksan tyyppiä. Tämän sakin kohdalla en ihmettele yhtään, että miksaus saattoi olla haasteellista. Nytkin tavalliset rummut jäivät kaiken muun jalkoihin ja kitaratkin olisivat voineet erottua paremmin. Laulut sen sijaan toimivat hyvin. Tykkäsin tämän nainen ja mies laulajaparin lauluäänistä ja tavasta laulaa yhdessä tai erikseen. Keikan alussa oli huonot  valot ja lavalle ei käytännössä savun takia nähnyt eli bändin ulkoasu meni hukkaan. Myöhemmin tuli sitten esiin bändin jäsenten maskitkin (heijastavaa oranssia, mustaa ja valkoista maalia naamassa). Yhden slovarin laulajapari kävi tanssimassa ja laulamassa yleisön keskellä. Hyvä keksintö. En yhtään ihmettele, että tämä bändi on nosteessa. Potentiaalia siinä on monella tapaa mutta ihmettelen vaan, miksi en kuitenkaan oikein päässyt sisälle juttuun. Kai sitten kuitenkin puuttuu ne hyvät biisit/melodiat.

                 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 23.11.2018 Uncle Acid & The Deadbeats
27.11.2018 19:47

23.11.2018 UNCLE ACID & THE DEADBEATS (UK), L.A. WITCH (USA) Tavastia Helsinki

Tätä iltaa olin odottanut pitkään. Niin paljon tykästyin pari vuotta sitten Uncle Acidistä Sweden Rockissa, että todellakin halusin nähdä bändin uudestaan ja ihan klubikeikalla. Ihmettelin, ettei keikka mennyt aiemmin loppuunmyydyksi, meni keikkaviikolla.

Illan avasi noitatrio Jenkkilästä. Olimme hiukan vasemmalla puolella lavaan nähden eli vasemman kaiuttimen äänet korostuivat entisestään. Oli pakko laittaa vasempaan korvaan yhä tiukemmin korvatulppa sisään ja oikealta pois kokonaan, kun vasemmalta vyöryi niin ärsyttävä kaiku kitaran ja laulun osalta. Kaiku voi olla ihan kiva efekti, mutta ei jatkuvasti. Rummut ja basso vielä jotenkin menettelivät, mutta aika onnetonta rämpytystä kitaran osalta. Yritettiin soittaa jonkin sortin trippimusaa ja ehkä tämä olisi johonkin David Lynchin Twin Peaks –jaksoon sopinutkin.

                         

Uncle Acid & the Deadbeats oli juuri niin hyvä kuin odotinkin. Hyviä biisejä tipahteli biisi biisin perään, sopivasti uutta ja vanhempaa. Ihan omalle tripilleni eli kunnon fiilistelytasolle pääsin Crystal Spiders –biisin kohdalla. Siinä sai jo naapurit varoa varpaitaan. Aika vähän jengi liikkui mutta taputti kyllä biisien välissä innokkaasti. Ehkä osin oli sellaista uutuuden ihmettelyä tai onhan se niinkin, että bändi ei itsekään lavalla juuri elämöi. Taustalla sentään oli kuvaruutu, jossa vaihtelivat vähän psykedeeliset kuviot ja välillä laulaja kertoi, mikä biisi vedetään seuraavaksi ja miltä levyltä se on. En minä kaivannut mitään erityistä showta. Upeasti soljuvat biisit riittivät. Hassuja ajatuksia sitä kesken keikkaa tuli, kun pohdin, että on varmaan tosi makeeta soittaa noin hyviä biisejä. No, niin varmaan kaikki bändit ajattelevat omista biiseistään. Joka tapauksessa arvostan tässä bändissä nimenomaan, että heillä on oma hieno, erottuva soundinsa ja tyylinsä biiseissään ja he soittavat biisit ammattimaisen taidokkaalla otteella. Oli kyllä yksi vuoden parhaita vetoja.

                                                   


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 17.11.2018 Pää kii -levyjulkkarit
19.11.2018 20:55

17.11.2018 NYKYAIKA, LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT, PÄÄ KII    Nosturi Helsinki

Eka bändi, Maustetytöt, jätettiin väliin ja tultiin juuri, kun Nykyaika oli aloittanut. En ollut tehnyt kotiläksyjä, joten yllätyin, kun huomasin Otto Grundströmin laulamassa lavalla. Jänniä nämä, Otto ja Teemu (Bergman), kun bändejä tulee vähän kuin liukuhihnalta. Olen aina tykännyt Oton lauluäänestä ja sanoituksista. Nytkin tämän bändin sanoitukset kuulostivat hyviltä, mutta parempaa säveltäjää ja melodioita tarvittaisiin siihen rinnalle. Tehosekoitin-bändillä tuo kokonaisuus oli hyvin hallussa. Tässä jäi aika puolivillaiseksi. En ihan ymmärtänyt myöskään, miksi lopun muutamassa kappaleessa Oton laulu alkoi entistä enemmän kuulostaa Tuomari Nurmiolta, samantyyppisine maneereineen. Ilta oli loppuunmyyty ja tämäkin bändi kyllä sai yleisöltä lämpimät aplodit. Yksi innokas naisfani taisi hyöriä ja pyöriä koko keikan lavan edessä.

                           

Väliajalla käytiin shoppailemassa Teemulta Pää kii –paidat (kerrankin paljon värivaihtoehtoja ainaisen mustan sijaan, mukaan lähti kirkkaan vihreä).

Lähtevät kaukojunat olen kerran nähnyt Lemmenpyssyjen kanssa samalla keikalla (Tampereelta molemmat). Tässä bändissä tykästyin rumpaliin. Hänen laulamat biisit olivat hyvän riehakkaita ja reippaita ja laulukin kuului selkeämmin kuin varsinaisen laulaja-kitaristin laulamat vedot. Kitaristia taisi jännittää noin suuren yleisön edessä tai sitten kitara ei ollut ihan vireessä. Tuntui, että monesti mentiin vähän nuotin vierestä. Jos Nykyajan biisitkin lähestyivät paikoitellen alkuaikojen suomipunkkia, niin Lähtevät kaukojunat –bändin biiseistä löysin paljon kaikuja Ratsiasta.

                           

Pää kii oli selvästi odotettu esiintyjä. Jengi hyppi, heilui ja tanssi ihan urakalla, hyvä kun pystyssä pysyin, vaikka sivummalla seisoin. Teemu on kyllä hieno hahmo, jotenkin sellainen monitahoinen persoona. Ulkoinen habitus ja liiman haistelu/kaljanjuonti/luuseri –biisit antavat kuvan löysästä kaverista, joka paskat välittää mistään ja höpöttää mitä sattuu, mutta sitten on se toinen puoli, joka sivaltaa satiirisella ja oivaltavalla huumorilla poliitikkoja, rasisteja, mitä milloinkin. Yleisökin sai osansa, kun hän hoiti myyntipuheen siinä kesken keikkaa, että oottakaa nyt vähän, hän tulee kyllä sitten keikan jälkeen myymään niitä paitoja, joita niin kiihkeästi haluatte. Ihmiset tunnu muuta tarvitsevankaan kuin paitoja. Helvetin kova punkkarimuusikko. Täytyy sanoa, että olin ehkä kertaalleen kuunnellut uuden levyn biisit ja olin aika ihmeissäni, kuinka Nosturi oli myyty loppuun. Eka levy oli kyllä mielestäni oikein hyvä ja olihan siitä jo kuusi vuotta. No, keikan aikana kävi selväksi, että uudet biisitkin ovat kyllä hyviä ja bändi soundaa tiukalta. Kaipa tämä on punkin uusi tuleminen.

                              


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 10.11.2018 Steelchaos
12.11.2018 22:45

10.11.2018 Steelchaos: AZAGHAL (FI), THY DARKENED SHADE (GR), ROOT (CZ), THE RUINES OF BEVERAST (DE), IMPALED NAZARINE (FI), PRIMORDIAL (IE) Nosturi Helsinki

Pari ekaa bändiä skipattiin suosiolla. Kolmas kuulosti ennakkoon kuuntelussa sen verran kiinnostavalle, että saavuttiin paikalle tsuumaamaan Hyvinkään ihmettä AZAGHALia.  Jo biisien nimet kuulostivat kiinnostavilta esim. ”Mato joka sinut turmelee”. Positiivista bändissä oli nimenomaan se, että kun laulettiin suomeksi, niin laulettiin myös niin, että sanoista sai selvän. Armoton rumpujen paukutus ja kitarasahaus ei niin minulle maistu, mutta bändi käytti biiseissään sopivasti myös selkeitä kuvioita ja pitkiäkin sointuja tasapainottamaan hommaa. Hyvä aloitusveto illalle.

                          

Ekalla bändillä taisi olla illan ainoat corpse paintit (mitä näin) ja eniten pitkiä nauloja ranteissa. THY DARKENED SHADEn laulajallakin oli toisessa kädessä naularanneke mutta muuten yllättävän sliipattu tyyli nahkatakissaan. Tämän bändin kitaroinnista tuli paikoitellen mieleen Solstafir ja tunnelmasta sekä laulusta Tribulation, mutta vielä kiiruhdettiin liikaa minun makuun.

                          

ROOT hämmästytti laulajallaan. Muiden kaljupäiden seuraksi saapui pieni vanha mies, otsassaan tatuoituna kiemuroita ja kaulassa medaljonki sekä harteilla jonkin sortin kaapu. Sen verran ikääntyneestä kaverista oli kyse, että hänellä oli tukena sanat nuottitelineessä ja penkki istumiseen. Bändi soitti hyvin perinteistä metallia 80-luvulta bläkkissävytteillä. Laulaja mainitsi jotakin hyvästä ystävästään King Diamondista. Laulussa ei menty läheskään niin korkealta, mutta musiikin osalta oltiin vähän samalla alueella, ehkä vähän Black Sabbathiakin mukana. Hassua sinänsä, että vaikka kyseessä oli tsekkiläinen bändi, laulaja puhui kuin Judas Priest. Muiden bändin jäsenien asustus oli suoraan kuin EMP:n kuvastosta.

                     

THE RUINES OF BEVERAST oli sitten taas ihan jotakin muuta. Positiivista, että ilta oli koottu niin erilaisista bläkkis bändeistä, ettei päässyt puuduttamaan. Biisit olivat pääasiassa intstrumentaalista maalailua ja biisien kesto lähenteli 15 minuuttia. Ei minusta onnistunut nostattamaan biisejä eli kasvattamaan pitkin matkaa. Kuuntelihan tuota mutta ei saanut ihokarvoja nousemaan. Pohdiskelin, missä tällaista doomia oikein voisi kuunnella, ehkä sohvalla lepäillessä pimeässä marraskuun illassa tai synkkiä tekstejä kirjoitellessa.

                                    

IMPALED NAZARINE on muutamaan kertaan tullut aiemminkin. Onhan se sellainen omanlaisensa pioneeri ja häirikkö alallaan, black metalin Turmion kätilöt ja tehtynä on hyvinkin erilaisia kappaleita. Heidän settinsä tuntui aika lyhyeltä, mutta ei haitannut minua, kun odottelin jo kiihkeästi Primordialia. (Primordialin laulaja sanoi settinsä aikana, että Luttinen on ”most sexiest man”.)

                         

Ensi hetkestä lähtien oli kyllä selvä ero aiempiin bändeihin, kun PRIMORDIAL saapui lavalle. Bändin laulaja Nemtheanga  on selkeästi aktiivinen lavalla ja ottaa kontaktia koko ajan katseella, eleillä, liikkumalla sekä sanoilla ja laulusta kuuluu eläytyminen. Bändin muut jäsenet pysyvät taustalla, mutta osallistuvat hienosti yhteismoshauksilla ja selkeästi nauttimalla soitostaan. Mikäs siinä on nauttiessa, kun kuulostaa niin komealta. Kitarat eivät ihan alkuun kuuluneet kauhean hyvin, mutta olimmekin hyvin edessä. Laulu ja rummut sen sijaan kuuluivat hyvin. Rummuissa on makea kumahtava, tumma soundi. Keikkaan keskittymistä häiritsi hieman eräs tyyppi katsomossa, joka ensinnäkin punki punkemistaan meidän ohi ihan lavan eteen keskelle ja sitten kuvasi ja äänitti käytännössä koko keikan kännykällään ja räpsi vielä kaulassaan roikkuvalla järkkärikameralla kuvia. Ei ollut kiva yrittää katsoa lavalle, kun edessä kökötti kännykän kuvaruutu, saati että itse olisi muutaman hyvän otoksen halunnut ottaa. Ihmettelen kyllä tuollaista keikalla käyntiä. Jos haluaa vain kuvata, pyytäköön sitten pressipassin ja patsastelkoon lavan ja yleisön välissä eikä häiriköimässä muita. Itse pyrin enemmän keskittymään keikan kokemiseen kuin kuvien ottamiseen. Varsinkin, kun kyseessä on bändi, jonka musiikista ja esiintymisestä erityisesti pidän. Muutoin siis hyvä keikka taas bändiltä. Lavalta välittyi lämpö ja olimme kuin veljiä hetken aikaa näiden irlantilaisten kanssa. (Laulaja jaksoi muistuttaa vähän väliä keikan aikana, että bändin nimi on Primordial ja he tulevat ”from Republic of Ireland”.)

              

                                   

 


( Päivitetty: 12.11.2018 22:55 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 2.11.2018 Hola Ghost & BM6
07.11.2018 21:33

2.11.2018 HALLOWEEN IV: HOLA GHOST AND THE HAUNTED HORNS (DK), BLACK MAGIC SIX (FI) Bar Loose Helsinki

Tästähän on tullut oikein tradition, viettää Halloweenia Bar Loosessa Black Magic Sixiä ja Hola Ghostia katsastaen. Viime vuonna pukeuduttiin naamiaisasuihin ja niin myös tänä vuonna. Nyt ei ollut ”Paras asu palkitaan” –kisaa, mutta oli siellä jonkun verran kalman kalpeita naamameikkauksia, muillakin kuin vain Hola Ghostilla ja naamiaisasuja.

Black Magic Sixin jäsenet olivat pukeutuneet kaljatuopiksi ja –pulloksi. Koko keikkaa eivät kuitenkaan pystyneet puvuissa vetämään, kun olivat liian hiostavia. Sinänsä hassua, että kitaristi-laulaja veti kuitenkin tutun puvun takkinsa päälle, vaikka oli hikoillut naamiaispuvun alla. Rumpali nosteli vähän väliä asuaan ylöspäin, kun hankaloitti soittamista, että ei nyt ihan olleet helpoimmasta päästä asuvalinnat, vaikka hauskoja olivatkin. Biisilista oli tuttu ja turvallinen mutta eipä siinä, kyllähän tuota kuunteli ja täysi tupa tanssahtelikin vähän mukana.

                                          

Hola Ghostilla oli rumpalin lisäksi mukana kahden hengen torvisektio. Sinänsä jännä, että vaikka rumpukoneen ja syntsatorvien tilalle on tullut oikeat soittimet, saundit ovat pysyneet aika samoina kuin The Man They Couldn’t Hang –levyllä. Ja edelleen tuntuu, että tuon levyn biisit ovat ne rakkaimmat, vaikka uusiakin on tullut keikoille mukaan. Uudemmat biisit ovat keskenään aika erilaisia, Hate ja  Fight  biisit ovat nopeita ja raivokkaitakin rypäisyjä, kun taas Funeral March on hyvin seesteinen ja surumielinen instrumentaali. Viimeeksi mainittu sopi kyllä hyvin noin Pyhäinpäivän iltaan. Yleisö oli hyvin messissä ja bändiä oli ilo kuunnella ja katsoa. On kyllä makeat maskit ja kuteet heillä (Halloween/Dia de los Muertos joka ilta).

                        


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 25.-26.10.2018 Close-Up Båten 23
29.10.2018 22:18

Close-Up Båten 25.-26.10.2018 Tallink Silja Galaxy Tukholma-Turku-Tukholma

DYNAMITE, SISTER, TRANSPORT LEAGUE, BACKYARD BABIES, HARDCORE SUPERSTAR

Meinasi iskeä kunnon paniikki, adrenaliini oli ainakin korkealla, lisäksi vielä lisäpingotusta nälän tunteesta. Olimme varanneet hyvin aikaa siirtyä lentäen Tukholmaan ja siellä lentokentältä laivasatamaan eli lennon piti olla perillä neljältä ja satamassa piti olla viimeistään 18.50. No, lentopa oli sitten kaksi tuntia myöhässä. Emme olleet ainoat paniikissa olevat koneessa, vaan siellä oli myös kolme muuta rokkiristeilylle matkaavaa (näki vaatetuksesta ja kysyttiin olivatko matkalla samaan paikkaan). Lentokoneessa yksi heistä kysyi lentoemännältä, josko voisimme siirtyä mahdollisimman eteen koneessa, jotta pääsemme nopeasti ulos. Onnistui. Lentokentältä matkattiin yhteisellä taksilla ja olimme siinä puoli seitsemän maissa satamassa. Ei sitten loppujen lopuksi ollut kovin hoppu, kun laivaankin alkoi päästä vasta 19.05 ja sisäänpääsyssä meni kauan, kun kaikkien laukut tarkastettiin, ettei viedä omia viinoja laivaan. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Sataman kahvilasta ja laivan kahvilasta ehdin napata vähän evästystä ja kahdeksalta aloittikin sitten jo ensimmäinen bändi. Kyseessä oli ruotsalaisen rokkilehden Close-Upin järkkäämä (jo 23.) rokkiristeily ja tällä kertaa oli vain ruotsalaisia bändejä.

DYNAMITE oli ihan nimensä mukaisesti dynamiittia. Musiikkina kuljettiin pitkälti AC/DC:n jalan jäljissä. Hyvin jytäsi ja saundit olivat sopivan bassovoittoiset ja muhkeat. Loppua kohden minua alkoi vähän ärsyttämään laulajan kovin kireä lauluääni.

                           

SISTER kuului sitten glamrock-osastoon. Mielessäni vertailin suomalaisiin vastaaviin ja sanoisin, että Shiraz Lane rokkaa parhaiten. Toki tuo Sister oli enemmän johonkin Mötley Crüen ja Hardcore Superstarin suuntaan kuin Shiraz Lane taas kevyempään. Kyllähän tuota kuunteli mutta ei oikein jäänyt mieleen mitään. Laulajan olisin vaihtanut tuosta bändistä pois. Kuuntelin paljon mieluummin pehmeämmin ja sävykkäämmin taustoja laulaneita muita bändin jäseniä.

                                         

TRANSPORT LEAGUE oli bändi, jota odotin eniten tällä risteilyllä. Olin nähnyt bändin aikoja (2000, 2002 ja 2004) sitten mm. Semifinalissa ja jätti silloin hyvän maun suuhun. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kerralla. Eturivissä tuli viskottua päätä ja naputettua tahtia kaiteeseen bändin rullatessa menemään. Taisivat soittaa lähinnä (tai pelkästään) parilta uusimmalta levyltä biisejä, vaikka tosiaan ikää bändillä on 24 vuotta (niin kuin illan kahdella muullakin bändillä kutakuinkin). Äijillä oli komeat pitkät harmaantuneet parrat ja hyvä meno. Erityisesti Cannibal Holocaust svengasi kuin hirvi, tosi makea rytmitys.

  

Sitten seurasi vähän pidempi roudaustauko ja ohjelma ei enää pysynyt aikataulussa. Sinänsä saundit menivät selkeästi huonompaan suuntaan. BACKYARD BABIES keräsi toki yleisön kasaan mutta porukka oli jo niin kännissä, että mitään kovin riehakasta toimintaa ei yleisössä nähty. Itsestä tuntui, että bändikään ei ollut oikein iskussa ja useat biisit olivat sieltä hitaimmasta päästä. Tulihan sieltä toki ne tutut hitit ja hyvin bändi soitti ja Nicke lauloi, mutta ei tuo paras keikka, mitä heiltä olen nähnyt, ollut.

                        

HARDCORE SUPERSTAR on bändi, jonka nimen tunsin kyllä, mutta jotenkin olen tainnut vältellä bändiä sujuvasti niin, etten ole koskaan livenä nähnyt saati juuri biisejä kuullut. Sinänsä hassua, kun tuo bändi nyt esittää party rockia, joka ei ole kovin kaukana Twisted Sisteristä, ainakaan asenteeltaan. Eli soitetaan rokkia, koska se on hauskaa ja kukaan ei saa estää meitä rokkaamasta (”You can’t kill my rock’n roll”). Ihan napakastihan pojat soittivat ja laulaja tohotti ympäriinsä, mutta valitettavasti unohtui liian usein höpöttämään pitkiksi ajoiksi. Bändin aloituskin venyi niin pitkälle, että väsytti jo ihan vietävästi. Oli aika nolo olo, kun laulaja seikkaili läpi yleisön ja juuri, kun silmäni lurppasivat, laulaja oli puolentoista metrin päässä. Ei onneksi tainnut huomata, että melkein nukuin. Loppuun asti sinniteltiin ja kolmelta päästiin vasta nukkumaan.

                                        

ALISTER, THE LAST BAND, SPARZANZA, MUSTASCH

ALISTER sai soitella aika tyhjälle salille yhdentoista aikaan aamulla. Sinänsä harmi, kun bändi kuulosti oikeasti hyvältä. Istuttiin vaihteeksi yläkerran puolella ja siellä saundit kuulostivat oikein hyviltä. Ei ehkä ihan vielä hittiainesta ollut kuin yhdessä biisissä (”Revenge”), mutta kyllä bändi ehtii vielä kehittyä (vasta kolme vuotta ollut kasassa ja vain yksi biisi netissä ”Child of the Night”). Bändin visuaalisesta ilmeestä tuli mieleen, että voisi olla stailaajalle hommia: laulaja oli langan laiha Aerosmith-Tyler-kopio huiveineen, rumpujen takana oli perusjampan näköinen tumma lyhythiuksinen kaveri sinisessä t-paidassa, kitaristi-mimmi ja –mies olivat vähän samaa sarjaa keskenään, rokahtavia farkkuvaatteissa ja iloisesti pyörähtelevä lyhyt basisti (mies) heilahteli hameessa ja verkkosukissa.

                          

THE LAST BAND oli sitten kyllä yhtenäisesti pukeutunut, pitkiin valkoisiin tennissukkiin, Adidas-lenkkareihin ja mustiin pitkiin shortseihin. Tämän bändin musa oli enemmän metalcoren suuntaan kuin mikään muu laivalla esiintynyt. Itselle tuli kovin Rage Against the Machine mieleen. Taisi olla yksi ihan niiden biisikin coverina mukana tai sitten oli lainattu sanoja myöten pätkä biisistä (en nyt enää muista mikä biisi). Tämä bändi ei oikein uponnut minulle.

                           

SPARZANZA jätti myös kylmäksi. Alkuun laulajan äänikään ei kuulunut kunnolla. Olin jotenkin kuvitellut tämän bändin erilaiseksi, enemmän samaan sarjaan kuuluvaksi  Hardcore Superstarin kanssa, mutta tämähän olikin aika hissuttelua. Ei ole oikein sellaista puhdasta hard rockia, vaan enemmän balladia ja surullisuutta mukana ja tylsää sahausta.

                           

MUSTASCH sai kyllä täysin unohtamaan, että on varhainen iltapäivä ja rokkiristeilyn viimeinen veto kyseessä. Ralf ja bändi sai yleisön hyvin heräteltyä ja meininki oli yhtä hyvä kuin yleensä aina Mustaschin keikoilla. Tällä kertaa välispiikit olivat ruotsiksi, joten meni paljolti ohi, mutta eipä sillä väliä. Eikä sekään kauheasti haitannut, että oli jonkin verran teknisiä ongelmia niin, että jouduttiin biisikin aloittamaan alusta (taisi olla Ratsafari). Siinä taisi (uudehkolla) rumpalillakin mennä pasmat sekaisin, kun oli niin hölmistyneen näköinen, että mistäs nyt pitäisi mennä. Kitaristi ja basisti sitten menivät lähelle vinkkaamaan, milloin tulla sisään. Keikka sitten venyi yli ajan. Lopussa lavalle saapui Hardcore Superstarin laulaja Jocke ja hän ja Ralf intoutuivat pussailemaan monta kertaa toisiaan ja lauloivat yhdessä yleisön kanssa AC/DC:n ”For Those About to Rock”-biisiä. (Hardcore Superstarin keikalla Mustaschin kitaristi vei lavalle kuohuviinipullon).

                        

                        

Tämä rokkiristeily ei ollut samalla lailla erikoisristeily kuin Radio Rockin. Laivalla oli myös tavallisia matkustajia ja risteilyn teema ei näkynyt oikeastaan ulos esiintymissalista (siellä oli merkkarimyyntikin). Lava, ravintolasali ja hytti oli parempi kuin Radio Rockin risteilyllä (Silja Europa). Bändikattaus oli parempi. Yleisönä oli täällä vain ruotsalaisia, ei sinänsä haitannut, mutta eivät kovin innokkaita rokkaajia olleet (enemmän väsyneitä ja huonovointisia juhlijoita täällä kuin Europalla).


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 15.-16.9.2018 RadioRock-risteily
18.09.2018 21:28

15.9.2018 FLAT EARTH, KOTITEOLLISUUS, THERAPY?

Tuli aikasta lentävä lähtö tälle risteilylle. Tuli pinkaistua alle maraton, kompuroitua noutamaan pokaali toisesta sijasta ja kiidettyä auton kyydissä suoraan botskille. Kummasti kaikki nestemäinen maistui erityisen hyvälle. Flat Earth kuulosti paperilla ihan hyvälle (jätkiä Himistä ja Amorphiksesta), mutta ei se ollut uusi HIM, vaikka vähän siltä kuulostikin. Laulaja oli heikoin lenkki ja sitten heikosti rakennetut melodiat. Biisit eivät jääneet mieleen eikä tehnyt mieli hyräillä mukana, pelkät ammattitaitoiset muusikot eivät riitä.

                            

Kotiteollisuus sai suurimman yleisön tällä risteilyllä. Jengi oli sopivassa nosteessa, jos ei jo vähän liiankin laitamyötäisessä. Itseäni hämmästytti Hynysen muodonmuutos. Missä oli pitkät hiukset ja parta? Äänikin kuulosti alkuun ihan vieraalta. Poissa oli myös hassut välispiikit. No, en tosin ole Kotiteollisuutta nähnyt vuosiin, että ehkä ne itseään toistavat jutut ovat tippuneet jo aiemmin matkan varrella. Tuttuja biisejä tuli kyllä, kai ne on pakko vetää: ”Minä olen”, ”Jos sanon”, ”Helvetistä itään”, vaikka uuden levyn biisejäkin tuli monta.

                               

Therapy toi raikkaan punkahtavan tuulahduksen iltaan. Tai en nyt tiedä, mihin lokeroon tämä bändi pitäisi laittaa, vaihtoehto rokkia tai metallia tai grungea, ihan sama minulle, mutta jotain sellaista punk-asennetta tässä bändissä on, oman tiensä kulkijoita. Ihan ok meininki siis, vaikken yleisön sekaan lähtenytkään hyppimään. Jalat olivat niin väsyneet, etten tahtonut jaksaa seistä. Nukkumaan päästiin vasta bändin lopetettua vähän ennen kahta.

                          

16.9.2018 ONE DESIRE, MAJ KARMA

Tsuumailin One Desiren esiintyessä lavalle ja kappas, siellähän oli tutun näköinen nuori kolli laulamassa. (Joo, en ollut tehnyt kotiläksyjä ennen keikkaa.) Siellä lauloi siis Strum und Drangin (Tähdet, Tähdet -tvkasvo) André. Eipä ollut muutkaan bändin jäsenet iällä pilattuja. Sen huomasi myös siitä, että lavan edusta oli jo hyvissä ajoin ennen keikkaa täyttynyt nuorista tytöistä. Tai no, kosketinsoittaja saattoi olla vaikka jonkun soittajan isä. Kaveri kertoili, että yksi bändin jäsenistä oli illalla hiukka tuiskeessa meinannut tulla heidän hyttiinsä ja vanhempi mies oli sitten tullut paapomaan pojan nukkumaan, että ”jaksaa poika huomenna soittaa”. Ihan hyvin vetivät sellaista aikasta perushuttua, hård rokkia. Tykkäsin kyllä Strum und Drangin tekemisestä enemmän, ainut bändi, jonka biisin vuoksi olen ostanut pelkän sinkun.

                               

Odotin hiukka pahaa peläten Maj Karman keikkaa. En ollut uskaltanut kuunnella edes uutta levyä, koska pelkäsin kovaa pettymystä biisien suhteen. Olin myös edellisenä iltana nähnyt Ylpön aikalailla humaltuneena. No, maestro saapuikin lavalle hiukka hoippuen Jack Daniels –pullo kourassa. Taisi pariin otteeseen sanatkin unohtua vai laitettaisiinko improvisointi vain taiteellisuuden piikkiin. Näkee vielä tällaistakin nykypäivänä, harvemmin kuitenkin. On aina ikävää, kun suuri rakkaus johonkin murenee ja hiipuu pois. Ei ole ensimmäinen bändi, jonka kohdalla minulle käy näin. Ensin diggailen ihan kybällä ja sitten ei vaan enää maistu. Nyt, kun Maj Karma näyttää valinneen selkeästi Maj Karma –tien eli ei enää poiketa vanhoille Maj Karman Kauniit Kuvat –poluille, minua ei enää oikein kiinnosta. Keikalla tuli biisejä vain uusimmalta levyltä ja loput kolmelta edeltävältä levyltä, Sodankylä-levyltä vain nimibiisi. Onhan noissa uusien biisien joukossakin joitakin rypistysbiisejä ja esim. ”Johnny Deppin näköinen nainen” tarttui ilmestyessään korvaan ensi kuulemalta, mutta yleensä ottaen ne minun korvissa kuulostavat korneilta ja jotenkin kylmiltä, varsinkin sanat ärsyttävät. Ennen omakerronnallisuus oli sentään väritetty jotenkin mielenkiintoisemmalla tavalla, nyt sanat kuulostavat liian heppoisilta ja väkisin väännetyiltä, oman navan tuijottelulta. Harmi, että Maj Karma ei korvissani ole enää yhtä jännittävä ja erilainen kuin ennen, vaan lähempänä Ylpön soolotuotantoa. Maj Karmassa on kuitenkin loistavat soittajat, jotka ansaitsisivat mielestäni enemmän tilaa.

                                 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 7.9.2018 Kill City ja L.A.M.F.
09.09.2018 13:07

7.9.2018 L.A.M.F. ja KILL CITY Bar Loose, Helsinki

Se oli sitten punkki-iltamat tällä kertaa illan teemana. Odotin isompaa yleisöryntäystä, joten menimme hyvissä ajoin paikalle. No, ei olisi tarvinnut kiirehtiä. Hyvin mahtui sisään. Näköjään ei sitten harvoin nähtävä ”superkokoonpano” kiinnostanutkaan niin paljon, vaikka olihan tuolla ihan mukavasti loppuillasta väkeä.

Muistaakseni edellinen kerta, jolloin näin L.A.M.F.in keikalla oli vuonna 1996 Koria Rollissa. Siitä keikasta en hirveästi muista, mutta keikkapaikalle meno on jäänyt hyvin mieleen, kun pääsin sinne L.A.M.F.in pakun kyydissä. Eka keikka, jonka bändiltä näin oli Kaivohuoneella (!). Se jäi noista keikoista mieleen, että yleisöä ei ollut kummassakaan paljon ja bändi tuntui olevan jotenkin väärässä paikassa. Mielikuva jäi, että bändillä oli kovasti uhoa ja omaa asennetta, jota kaikki eivät oikein tuntuneet ymmärtävän. Olikin oikein positiivista kuulla bändiä nyt, kun jengi oli hyvin vastaanottavaista ja tuntui, että bändin soitto toimi oikein hyvin (paremmin kuin muistin). Sanoituksetkin kuulostivat korvaan fiksuilta ja mietityiltä. Vaikka voisi ajatella, että punk kuuluu nuorille kapinallisille, ainakin tänä iltana punk keski-ikäisten esittämänä kuulosti oikein hyvältä. Basisti Sidkin näytti ihan samalta kuin 20 vuotta sitten ja hyvät, erottuvat olivat bassokuviot.

                                     

Seuraava bändi todisti samaa, että punkrock ei kuulu vain 70-luvulle ja alle parikymppisille räkänokille. Kill City koostuu Hybrid Childrenin ja The 69 Eyesin jäsenistä. Bändi soitti vanhoja punkbiisejä mm. bändeiltä Misfits, Damned ja Clash. Ai että, kun kuulosti hyvältä. Ihan kaikkia biisejä en tunnistanut, mutta se on vaan omaa tietämättömyyttäni. Hyvin oli settilista valittu. Diggasin aikoinaan kovastikin Hybrid Childrenin Misfits-vedoista ja kyllä tuo Jasse vaan osaa niin hyvällä tavalla, uskottavasti, selkeästi ja oikeanlaisella fraseerauksella vetää noita vanhoja punkkiralleja. Komppiryhmä jytäsi myös hyvin biisit läpi. Hyvä mieli jäi tästä illasta.


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.



©2018 blackcat1973 - suntuubi.com