Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

RSS

 15.-16.9.2018 RadioRock-risteily
18.09.2018 21:28

15.9.2018 FLAT EARTH, KOTITEOLLISUUS, THERAPY?

Tuli aikasta lentävä lähtö tälle risteilylle. Tuli pinkaistua alle maraton, kompuroitua noutamaan pokaali toisesta sijasta ja kiidettyä auton kyydissä suoraan botskille. Kummasti kaikki nestemäinen maistui erityisen hyvälle. Flat Earth kuulosti paperilla ihan hyvälle (jätkiä Himistä ja Amorphiksesta), mutta ei se ollut uusi HIM, vaikka vähän siltä kuulostikin. Laulaja oli heikoin lenkki ja sitten heikosti rakennetut melodiat. Biisit eivät jääneet mieleen eikä tehnyt mieli hyräillä mukana, pelkät ammattitaitoiset muusikot eivät riitä.

                            

Kotiteollisuus sai suurimman yleisön tällä risteilyllä. Jengi oli sopivassa nosteessa, jos ei jo vähän liiankin laitamyötäisessä. Itseäni hämmästytti Hynysen muodonmuutos. Missä oli pitkät hiukset ja parta? Äänikin kuulosti alkuun ihan vieraalta. Poissa oli myös hassut välispiikit. No, en tosin ole Kotiteollisuutta nähnyt vuosiin, että ehkä ne itseään toistavat jutut ovat tippuneet jo aiemmin matkan varrella. Tuttuja biisejä tuli kyllä, kai ne on pakko vetää: ”Minä olen”, ”Jos sanon”, ”Helvetistä itään”, vaikka uuden levyn biisejäkin tuli monta.

                               

Therapy toi raikkaan punkahtavan tuulahduksen iltaan. Tai en nyt tiedä, mihin lokeroon tämä bändi pitäisi laittaa, vaihtoehto rokkia tai metallia tai grungea, ihan sama minulle, mutta jotain sellaista punk-asennetta tässä bändissä on, oman tiensä kulkijoita. Ihan ok meininki siis, vaikken yleisön sekaan lähtenytkään hyppimään. Jalat olivat niin väsyneet, etten tahtonut jaksaa seistä. Nukkumaan päästiin vasta bändin lopetettua vähän ennen kahta.

                          

16.9.2018 ONE DESIRE, MAJ KARMA

Tsuumailin One Desiren esiintyessä lavalle ja kappas, siellähän oli tutun näköinen nuori kolli laulamassa. (Joo, en ollut tehnyt kotiläksyjä ennen keikkaa.) Siellä lauloi siis Strum und Drangin (Tähdet, Tähdet -tvkasvo) André. Eipä ollut muutkaan bändin jäsenet iällä pilattuja. Sen huomasi myös siitä, että lavan edusta oli jo hyvissä ajoin ennen keikkaa täyttynyt nuorista tytöistä. Tai no, kosketinsoittaja saattoi olla vaikka jonkun soittajan isä. Kaveri kertoili, että yksi bändin jäsenistä oli illalla hiukka tuiskeessa meinannut tulla heidän hyttiinsä ja vanhempi mies oli sitten tullut paapomaan pojan nukkumaan, että ”jaksaa poika huomenna soittaa”. Ihan hyvin vetivät sellaista aikasta perushuttua, hård rokkia. Tykkäsin kyllä Strum und Drangin tekemisestä enemmän, ainut bändi, jonka biisin vuoksi olen ostanut pelkän sinkun.

                               

Odotin hiukka pahaa peläten Maj Karman keikkaa. En ollut uskaltanut kuunnella edes uutta levyä, koska pelkäsin kovaa pettymystä biisien suhteen. Olin myös edellisenä iltana nähnyt Ylpön aikalailla humaltuneena. No, maestro saapuikin lavalle hiukka hoippuen Jack Daniels –pullo kourassa. Taisi pariin otteeseen sanatkin unohtua vai laitettaisiinko improvisointi vain taiteellisuuden piikkiin. Näkee vielä tällaistakin nykypäivänä, harvemmin kuitenkin. On aina ikävää, kun suuri rakkaus johonkin murenee ja hiipuu pois. Ei ole ensimmäinen bändi, jonka kohdalla minulle käy näin. Ensin diggailen ihan kybällä ja sitten ei vaan enää maistu. Nyt, kun Maj Karma näyttää valinneen selkeästi Maj Karma –tien eli ei enää poiketa vanhoille Maj Karman Kauniit Kuvat –poluille, minua ei enää oikein kiinnosta. Keikalla tuli biisejä vain uusimmalta levyltä ja loput kolmelta edeltävältä levyltä, Sodankylä-levyltä vain nimibiisi. Onhan noissa uusien biisien joukossakin joitakin rypistysbiisejä ja esim. ”Johnny Deppin näköinen nainen” tarttui ilmestyessään korvaan ensi kuulemalta, mutta yleensä ottaen ne minun korvissa kuulostavat korneilta ja jotenkin kylmiltä, varsinkin sanat ärsyttävät. Ennen omakerronnallisuus oli sentään väritetty jotenkin mielenkiintoisemmalla tavalla, nyt sanat kuulostavat liian heppoisilta ja väkisin väännetyiltä, oman navan tuijottelulta. Harmi, että Maj Karma ei korvissani ole enää yhtä jännittävä ja erilainen kuin ennen, vaan lähempänä Ylpön soolotuotantoa. Maj Karmassa on kuitenkin loistavat soittajat, jotka ansaitsisivat mielestäni enemmän tilaa.

                                 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 7.9.2018 Kill City ja L.A.M.F.
09.09.2018 13:07

7.9.2018 L.A.M.F. ja KILL CITY Bar Loose, Helsinki

Se oli sitten punkki-iltamat tällä kertaa illan teemana. Odotin isompaa yleisöryntäystä, joten menimme hyvissä ajoin paikalle. No, ei olisi tarvinnut kiirehtiä. Hyvin mahtui sisään. Näköjään ei sitten harvoin nähtävä ”superkokoonpano” kiinnostanutkaan niin paljon, vaikka olihan tuolla ihan mukavasti loppuillasta väkeä.

Muistaakseni edellinen kerta, jolloin näin L.A.M.F.in keikalla oli vuonna 1996 Koria Rollissa. Siitä keikasta en hirveästi muista, mutta keikkapaikalle meno on jäänyt hyvin mieleen, kun pääsin sinne L.A.M.F.in pakun kyydissä. Eka keikka, jonka bändiltä näin oli Kaivohuoneella (!). Se jäi noista keikoista mieleen, että yleisöä ei ollut kummassakaan paljon ja bändi tuntui olevan jotenkin väärässä paikassa. Mielikuva jäi, että bändillä oli kovasti uhoa ja omaa asennetta, jota kaikki eivät oikein tuntuneet ymmärtävän. Olikin oikein positiivista kuulla bändiä nyt, kun jengi oli hyvin vastaanottavaista ja tuntui, että bändin soitto toimi oikein hyvin (paremmin kuin muistin). Sanoituksetkin kuulostivat korvaan fiksuilta ja mietityiltä. Vaikka voisi ajatella, että punk kuuluu nuorille kapinallisille, ainakin tänä iltana punk keski-ikäisten esittämänä kuulosti oikein hyvältä. Basisti Sidkin näytti ihan samalta kuin 20 vuotta sitten ja hyvät, erottuvat olivat bassokuviot.

                                     

Seuraava bändi todisti samaa, että punkrock ei kuulu vain 70-luvulle ja alle parikymppisille räkänokille. Kill City koostuu Hybrid Childrenin ja The 69 Eyesin jäsenistä. Bändi soitti vanhoja punkbiisejä mm. bändeiltä Misfits, Damned ja Clash. Ai että, kun kuulosti hyvältä. Ihan kaikkia biisejä en tunnistanut, mutta se on vaan omaa tietämättömyyttäni. Hyvin oli settilista valittu. Diggasin aikoinaan kovastikin Hybrid Childrenin Misfits-vedoista ja kyllä tuo Jasse vaan osaa niin hyvällä tavalla, uskottavasti, selkeästi ja oikeanlaisella fraseerauksella vetää noita vanhoja punkkiralleja. Komppiryhmä jytäsi myös hyvin biisit läpi. Hyvä mieli jäi tästä illasta.


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 1.9.2018 Eläkeläiset 25 v / Mosh Fest Vernissa
04.09.2018 19:57

1.9.2018 ELÄKELÄISET (25 v.), BOB MALMSTRÖM Tavastia, Helsinki

Ei ollut tullut pitkään aikaan nähtyä Eläkeläisiä ja kesän Alestormin keikan myötä kaipailin samantyyppistä hassuttelu renkutusta, joten täytyihän sitä Eläkeläisten 25 vuotiskeikalle mennä.

Illan aloitti itselle entuudestaan tuntematon suuruus (tosin nimen nähnyt siellä täällä joskus), Bob Malmström. Bändi oli aivan oivallinen lämppäri tuohon iltaan, vaikka soittikin humpan sijaan paikoitellen aika rankkaakin hardcorepunkkia. Asenne oli oikea. Vaikka sanoista ei juurikaan saanut selvää, varsinkin, kun laulettiin ruotsiksi, laulaja esitteli biisit hyvin etukäteen eli kappaleissahan ylistettiin ruotsinkieltä ja suomenruotsalaisuutta (kieli poskella). Tämä kaikkihan sitten tietenkin esitettiin puvuissa, hyvinkin eleettömästi mutta tarkasti paahtaen. Mm. ”Tala svenska eller dö” puri ihan hyvin Eläkeläisiä odottavaan yleisöön.

                          

Tavastia oli melkein täynnä ja joukossa oli paljon iltaan osuvasti pukeutuneitä eli oli liiviä ja lätsää ja Eläkeläiset-patcheillä koristeltuja puvuntakkeja. Merkkaritiski tursusi kaiken maailman tavaraa, perinteisten paitojen ja rintamerkkien lisäksi oli lompakkoja, keittiöpyyhettä, hiirimattoa jne. Eipä siinä mitään. Heillä on hyvännäköinen yksinkertainen logo ja lause ”Old is not dead” –toimiva myös. Humpiksi muokatut cover-biisit ovat myös niin hyvin tehtyjä, että aina ei saa edes alkuperäisestä biisistä kiinni, vaan humppa kuulostaa ihan omalta biisiltään. Keikan alusta loppuun kulki aina jonkinmoinen letka porukkaa yleisössä. Tällä kertaa ei tullut itse osallistuttua kulkueeseen, mutta onhan tuo hymyn kasvoille nostattavaa ja hytkynnän jalkaan saavaa musaa.

                                        

Ehdittiin vielä toiseenkin paikkaan keikalle samana iltana eli humppailtamista rässi-iltaan.

1.9.2018 RYTMIHÄIRIÖ, DR. LIVING DEAD!, MALICIOUS DEATH Mosh Fest Vernissa, Vantaa

Täytyyhän sitä elävän musiikin yhdistystä tukea muuallakin kuin Helsingissä ja edellisvuotenakin järjestetty vastaava tapahtuma oli aivan oivallinen. No, ei tarttenut pettyä. Järjestelyt toimivat. Musiikki soi hyvin sekä ulkolavalla että sisällä ja lavoille näki hyvin. Jengiä oli tullut paikalle reippaasti ja moni osallistui aktiivisesti eturivin moshaukseen ja pitin hyörintään. Ei vissiin oltu odotettu ihan noin paljon väkeä, kun osa juomista oli loppu. Bonusta oli se, että tuolla sai ruokaakin, tosin hampurilaiset olivat loppu mutta lihis sopi loistavasti yönälkään. Ulkolavalla esiintynyttä bändiä ehdittiin kuulemaan vain muutaman biisin ajan, mutta hyvältähän tuo Malicious Death kuulosti. Oli riittävän selkeät soundit minun korville ja mukaansa tempaavaa runttausta.

                              

Seuraavat bändit esiintyivät sitten sisällä. Dr. Living Dead! oli oikein positiivinen yllätys ruotsinmaalta. Paljon kuljettiin Suicidal Tendenciesin jalanjäljissä, esiintyjien otsallakin oli tuttu sininen huivi. Mutta ei tässä pelkkiä kopioijia oltu. Kaikilla jäsenillä oli lisäksi luurankonaamari päässä ja biiseissä oltiin lähempänä metallia kuin punkkia. Riffit olivat nopeita, mutta myös samalla selkeitä. Laulu on samalla lailla tiukkaa ja selkeää kuin Anthraxilla. Jännä, miten usein ruotsalaiset osaavat lausua englantia niin hyvin, että voisi luulla äidinkielenään englantia puhuviksi. Oikein viihdyttävä esitys!

                                      

Sitten olikin ikävä romahdus, kun Rytmihäiriö ei ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Levyltä homma kuulosti vielä napakalta ja tavallaan hauskaltakin, vaikka lähinnä viinan ympärillä pyörivät sanoitukset eivät kauheasti minua kiinnosta. Jotenkin ei vaan potkinut. Kaipa ruotsalaiset vetivät maton alta ja minuun ei vaan enää pudonnut Gambina-metalli. Rytmihäiriön logo on kyllä hieno. Siinä on jollain välähtänyt, kun Venom-maiseen pentagrammiin onkin isketty neljäntuulenhattuinen huru-ukko, ainakin siltä tuo minun silmissä näyttää.

                                        


( Päivitetty: 04.09.2018 20:05 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 10.-12.8.2018 Alcatraz Hard Rock & Metal Festival
21.08.2018 22:22

10.-12.8.2018 Alcatraz Hard Rock & Metal Festival, Kortrijk Belgia

10.8.2018 AMORPHIS (FI)

Lentoni Amsterdamiin oli myöhässä ja teillä oli ruuhkaa lomalle lähtijöistä, joten päästiin perille Kortrijkiin paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Jäi sitten Venom näkemättä. Status Quo soitteli, kun raahattiin kamat tiipii-telttaan (vuokrattiin paikan päältä, sisälti patjat, tyynyt ja makuupussit). Teltta-alue oli ihan vieressä ja ruuhkaa ei ollut varsinaisen festarialueen portilla eli sukkelaan pääsi sisään. Ei sinänsä ihme ettei ihmisiä ollut vielä kovin paljon. Perjantain anti oli aika heikko ja sääkin sateinen. No, ehdittiin kuitenkin katsomaan Suomen omia poikia eli Amorphista. Takuuvarma esitys oli taas. Kyllähän tuota kelpasi kuunnella. Brides of Lucifer tuli nähtyä viime vuonna Graspopissa ja konsepti tuntui jo nyt niin pystyyn kuolleelta, ettei jaksanut kuunnella, vaan pienen iltaevästyksen jälkeen, painuimme nukkumaan (puoli yö jo).

11.8.2018 ARMORED SAINT (US), ACT OF DEFIANCE (US), BATTLE BEAST (FI), ORANGE GOBLIN (GB), PHIL CAMPBELL & THE BASTARD SONS (GB), SOLSTAFIR (IS), MUNICIPAL WASTE (US), EPICA (BE), DEVIL DRIVER (US), DIMMU BORGIR (NO), SATYRICON (NO), (LIMP BIZKIT)

Armored Saint sai avata meidän festaripäivän puolen päivän aikaan (eka aloitti jo 10.30). Aika sellaista perus hardrokkia, helposti kuunneltavaa mutta ei mieleenpainuvaa. Act of Defiance meni sitten reippaasti vauhdikkaampaan ja metalliseen suuntaan. Väittäisin kuitenkin, että Velmun trash-illoissakin löytyy jos ei parempia, niin samantasoisia bändejä useitakin. Battle Beast oli sitten toinen suomalainen bändi lauteilla. Oikein mallikkaasti vetivät omaa tyyliänsä. Erityisesti viehätti laulajan energinen esiintyminen lavalla. Liikkeet eivät olleet mitään ihmeellisiä, mutta asennot olivat riittävän rock ja äänen käyttö voimakasta. Vaikka tämä discobiittimetalli ei olekaan mun juttu, ei voi välttyä biitin tarttumisessa jalkaan tai lanteisiin. Jotain samaa tässä hommassa on kuin Lordissa (esiintyy muuten paikalla olleiden mainosten mukaan parin kuukauden päästä samassa kaupungissa).

                                             

Orange Goblin oli yksi kolmesta tärkeimmästä bändistä, joka sai tulemaan näille festareille. Sain, mitä odotin, rouhean stoner-vetoisen ja punkilla höystetyn metallin energisen shown. Järkkäritkin olivat selvästi valmistautuneet reippaaseen keikkaan. Heitä oli monta lavan edessä, vain varmistamassa, että melkein jatkuvana virtana surffaava yleisö pääsi turvallisesti maaliin. Hauska hetki kesken keikkaa oli, kun jengi keksi istua maahan ja muodostivat aaltoja käsillään tai soutivat, jolloin heidän päällään myös surffattiin. Ehkä tuolla porukalla meni bändin esiintyminen vähän ohi, hauskaa heillä ainakin oli. Kukin diggailee tavallaan. Me olimme eturivissä ja hurmioituneena vain kuuntelin bändin hyvin soittimensa hallitsevia tyyppejä ja ihailin laulajan hyvää fronttaajan presenssiä lavalla.

 

Phil Campbell & The Bastard Sons ei saanut minun sympatioita, vaikka sen esittämä blues rock olisi voinutkin osua. Jotenkin häiritsi kauheasti laulajan heikko laulutaito. No, seuraava bändi todisti taas, että omaperäisellä musiikilla ja soittamisen lahjoilla erottuu edukseen. Sólstafirin keikka noudatteli aika lailla vuosi sitten, myöskin Belgiassa, näkemäämme ja puoli vuotta sitten Helsingissä koettua keikkaa. Oli kutakuinkin samat biisit ja suunnilleen samassa järjestyksessä, lopussa laulajan seikkailu yleisön luo taiteilemaan aidan päälle. Tuttuus ei nautintoa haitannut. Vilun väristykset tuli joka tapauksessa, kun biisit lähtivät nostatukseen. Täytyy vaan ihailla, että ovat löytäneet selkeästi oman tyylinsä, ihan oman äänimaailman.

 

Municipal Waste oli niin perinteitä kunnioittavaa trashiä, että kuvittelin bändin olevan 80-luvulta. No, ei ihan niin vanha ollut sentään, mutta kuitenkin jo 17 vuotta vanha bändi. Ihan viihdyttävää, jonkin verran Anthraxin tyylistä, mutta tiukempaa ja lyhyempiä rypistyksiä. Sitten olikin aika toisenlaisen bändin vuoro. Epica hävisi minun silmissäni laulajan osalta Battle Beastille. Joo, laulaahan tuo mimmi puhtaasti mutta puhtia esityksessä ei oikein ollut. Musiikki itsessään on sitten sellaista vouhkaamista, että ei vaan oikein saa mistään kiinni. Devil Driverista en nyt jostakin syystä oikein saanut tarttumapintaa. Levyllä bändi tykittää ihan hyvin, mutta tuolla teltassa ei tainnut ihan soundit osua kohdilleen tai jotakin.

  

Dimmu Borgir oli tuttu nimenä, mutta bändin musiikkia en ollut oikein kuullut aiemmin. Ihan näyttävän näköinen show. Musiikki oli itselleni yllätys, että se oli niinkin kepeää jos niin voi sanoa, surumielistä kyllä mutta kitarat eivät olleet sirkkelien kirskunaa ja taustalla käytettiin kuorostemmoja ja viuluja eli hiukka Therion-viboja. Satyricon seikkaili samoissa synkissä maisemissa, nyt mentiin vaan hitaammin askelin ja karheammalla laululla eteenpäin. Kummatkin synkistelijät olivat ihan positiivisia yllätyksiä. Limp Bizkitiä jaksettiin ehkä puolitoista biisiä katsoa ja sitten riitti. Ihan ihmeellistä säätöä tuntui olevan koko touhu, eivät oikein saaneet keikkaa käyntiin millään ja heitettiin riffipätkiä muiden bändien biiseistä.

                               

12.8.2018 ORDEN OGAN (DE), GRUESOME (US), EXHORDER (US), PRIMORDIAL (IE), ALESTORM (GB), BEHEMOTH (PL), IN FLAMES (SE), CANNIBAL CORPSE (US), SEPULTURA (BR), MINISTRY (US)

Vika päivä festareilla aloitettiin puolelta päivin Orden Oganin länkkäri-folkmetallilla. Olisihan tuo yhtälö toimiakin, tyypeillä oli oikein länkkärikuteetkin, mutta varsinkin laulajan esiintyminen oli niin voimatonta, että uskottavuus rapisi auttamatta. Gruesome veti vakuuttavammin death metaliaan. Tässä oli jo menoa ja meininkiä. Exhorder aloitti vauvan itkulla ja ajattelin, että tuleeko sieltä King Diamond vai Alice Cooper –kopio. No, tulikin sellaista vanhakantaista trashiä. Jostakin syystä biiseissä ei vain oikein ollut tolkkua, saati koukkuja.

                                    

Primordial oli Orange Goblinin ja Solstafirin ohella bändi, joka sai saapumaan tänne. Ei tarvinnut pettyä taaskaan. Tälläkin bändillä on oma erottuva tyylinsä, hommansa osaavat soittajat ja erinomainen fronttaaja. Laulaja ei paljon paikallaan pysynyt ja intensiivinen katse sekä vahva laulaminen saivat uskomaan joka sanan. Jännä yksityiskohta oli, kun koko keikan ajan rumpalilla oli hyvin vakava ja keskittynyt ilme kasvoilla, niin keikan päätyttyä hän hymyili hyvinkin vapautuneesti ja tyytyväisen näköisenä. Selkeästi ovat työlleen omistautuneita lavalla.

   

Sitten mentiinkin kepeämpiin tunnelmiin Alestormin merirosvohumpalla. Ihan tuli Eläkeläisiä ikävä (Amorphis muuten soitti keikan lopussa nauhalta humppa- version House of Sleepistä). Onhan tuo sellaista kivaa krapula- tai illan nostatus musaa. Laittoivat jengin soutamaankin hitaan biisin alussa, ihan hauskaa taukojumppaa. Siellä näkyi yleisössä mm. muovimiekkoja ja –ankkoja.

                                                          

Behemoth toi sitten synkempää tunnelmaa. Tuliefektit eivät oikein keskellä päivää näyttäneet niin hienoilta, mutta oli bändi tosiaan panostanut ulkoasuun. Basistin kova ilme naamalla ei muuttunut koko keikan aikana ja naamamaskit näyttivät hyviltä. Voisi olla ihan mieluisaa nähdä tämä bändi ihan klubikeikallakin joskus.

       

Ilta pimeni ja lavalle nousi In Flames. En tiedä, mitä oikein on tapahtunut bändille, mutta mielestäni se on muuttunut tosi paljon siitä, mitä se joskus oli (90-luvun lopulla). Nyt se kuulostaa joltakin jenkki-corelle, joka kuulostaa liian purkkapopilta ajoittaisesta rytinästä huolimatta. Cannibal Corpsen laulaja oli ihan mahdoton moshaaja/tukan heiluttaja eikä muut bändin jäsenet jääneet paljon hänestä. Tukka heilui, kitaroita sahattiin ja rumpuja hakattiin ihan antaumuksella. Hiki tuli pelkästä katselemisesta. Sepultura oli hauska nähdä, kun vasta vähän aikaa sitten näki Soulflyn. Sanoisin, että Sepultura soitti tiukemmin, mutta hikisessä ja pienessä On the Rocksissa oli enemmän tunnelmaa kuin loppuja vetelevän festarin teltassa. Helloween sai jäädä näkemättä, vastahan sama show tuli kesällä nähtyä. Illan päätti Ministry. Piristyin kummasti tuolla keikalla, kun vähän pääsi tanssahtelemaankin. Alkuun tuli aika monta uudempaa biisiä ja sitten jonkin sortin hittikimara. Keikka tuntui kestäneen vain vähän  aikaa, kun se jo loppui. On tuo Jourgensen kyllä aikamoinen heppu, entinen huumenisti, fiksu ja politiikkaa vahvasti seuraava rakkikoira (Trump sai kuulla kunniansa uusissa biiseissä) ja tiukka industrial-metal uranuurtaja. Hyvissä tunnelmissa päättyi siis tämä festari.

       

Järjestelyt festareilla sujuivat hyvin eikä mihinkään tarvinnut jonottaa. Vessat olivat siistempiä kuin tavalliset bajamajat ja aina löytyi paperia. Ruokatarjonta ei ollut kovin ihmeellistä tai siis oli siinä mielessä ihmeellistä, että se oli itselle entuudestaan vierasta, belgialaista katuruokaa. Juomatarjonta oli myös niukkaa, paikallista Jupiter-, Cubanisto Rum- ja Hoegaarden Rose –kaljaa, puna- ja valkoviiniä (juomat tarjottiin 0,2 litran annoksina muovituopeissa). Tälläkään belgialaisella festarilla ei tuopit löytäneet tietään harvoihin roskiksiin, vaan jäivät täyttämään maan pintaa. Lauantaina jäätiin ilman aamiaista, kun se oli myyty loppuun (!). Sunnuntaina saatiin sitten nauttia siitä ampiaisten pörrätessä ympärillä (jugurttia, hedelmäsalaattia, croissant, pekonimunakasta, kaakaota, mehua ja kahvia). Järkkäreitä ei juuri näkynyt, mutta eipä ollut häiriöitäkään. Lähinnä tosiaan kököttivät lavan edessä pelastamassa surffareita. Yleisön joukossa ei juurikaan ulkomaalaisia tuntunut olevan. Kooltaan oli varmaan aika samaa luokkaa kuin Tuska-festarit.


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 16.7.2018 Soulfly
29.07.2018 19:38

16.7.2018 SOULFLY (US/BR) On the Rocks, Helsinki

Oli aika yllättävää, että Soulfly esiintyi näin pienellä estradilla kuin On the Rocksissa. Paikka oli täynnä ja oli todellakin olo kuin saunassa, kun ulkonakin oli hellelukemia. No, sopihan nuo Sepulturan ajoilta tutut viidakkorummut tuohon tilanteeseen oikein hyvin. Jengi oli aika pähkinöinä ja saatiin sinne pieneen tilaan jonkin sortin pittikin. Ihan hyvä meininki siis. Jos nyt jostakin valittaisin, niin vähän harmitti, kun biisit lähtevät hyvin jytisemään ja rullaamaan ja sitten ne jossakin vaiheessa vesitetään. Saahan sitä hitaita/rauhallisia osuuksiakin olla, mutta sitten pitäisi alkaa uusi nostatus. Oli myös aika turhia ja ei mitenkään erityisen hyviä sooloja. Ymmärrän kyllä, että varsinkin laulaja tarvitsi taukoja, onhan se jo isoisä J (no, vain neljä vuotta minua vanhempi eli 49 v.). Sinänsä hauskaa, että rumpuja bändissä soittaa Cavaleran poika ja pojanpoika möi keikkapaitoja.

Näytti muuten olevan Tony Taleva pyörittämässä levyjä. Olisikohan entinen Perkele Klubi vähän niin kuin siirtymässä tähän osoitteeseen. Trashdiscokin oli Tuskan jälkeen täällä. Sekin alkujaan oli Prkl Clubilla. Vähän hiljaista on ollutkin metalliklubi puolella. Bar Bäkkärikin lopetti livevedot. Oikeastaan vain Elmun Baari ja Nosturi on enää paikkoja, joissa metallikeikkoja on sisätiloissa, jonkun verran toki myös isommissa eli Circuksessa ja Jäähallissa.


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 13.7.2018 With the Dead, Morbid Evils
29.07.2018 19:35

13.7.2018 WITH THE DEAD (UK), MORBID EVILS (FI) Nosturi, Helsinki

Pitihän sitä tätäkin mennä ihmettelemään, vaikka juuri en ollut kuunnellut etukäteen With the Deadia. Morbid Evilsin näkee ja tukee käymällä keikalla mielellään. With the Deadista olin vaan saanut tiedon, että siinä on monesta tutusta bändistä (Electric Wizard, Napalm Death, Cathedral) porukkaa ja kuljetaan doomin syvissä vesissä.

Porukkaa oli yllättävän vähän paikalla mutta tulihan niitä sitten ihan mukavasti pääaktia katsomaan. Morbid Evils kuulosti taas oikein maukkaalta. Kitarat pörisevät, rummut jyskää ja laulaja korisee vakuuttavasti. Siinä ihokarvat nousivat uhmakkaasti vasten ääniaaltoja. Ei haitannut yhtään että kolmas kitaristi ei päässyt keikalle. Bändiä oli ihan mielekästä katsellakin, kun rastapääkitaristi liikkui paljon musiikin tahtiin ja rumpali paiskoi hitaita tahtejaan antaumuksella.

                      

With the Deadin osalta en oikein päässyt sisään musiikkiin. Olihan siinä synkkää pörinää, kaikuja Black Sabbathista, mutta jotenkin meni tylsäksi. Varsinkaan laulu ei mielestäni toiminut. Kun musiikki itsessään on suhteellisen tasapaksua junttausta, tarttisi laulusta irrota jotakin erottuvaa. Nyt se oli sellaista lausumista, ilman nyansseja.

                                   


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 11.7.2018 Tuska
11.07.2018 20:05

11.7.2018 TUSKA Suvilahti, Helsinki

CROWBAR (USA), TRIBULATION (SWE), MOONSORROW, CHIRAZ LANE (FIN), THE CHARM THE FURY (NL), ARCH ENEMY (SWE), MESHUGGAH (SWE), BODY COUNT (USA)

12.7.2018 GOJIRA (FR)

Tuli taas oltua pari päivää vapaaehtoishommissa Tuskan narikassa ja yksi päivä ihan asiakkaana. Se yksi päivä oli tietenkin perjantai, kun silloin esiintyi jo heti iltapäivällä iki-ihana Tribulation. No, sitä ennen hetken ehdin kuuntelemaan myös Crowbarta. Mieluusti tuota komeaa jytinää olisi kuunnellut enemmänkin. Laulajan ääni oli aika kähinää. Vähän enemmän terävyyttä siinä olisi voinut olla.

                         

Tribulation on kyllä jännä bändi. Tavallaan sillä on erilaisia hienouksia riippuen kuunteleeko bändiä kotona vai keikalla. Levyllä bändin biiseistä löytyy monenlaisia hienouksia joka kuuntelukerralla. Keikalla taas sitä enemmänkin lumoutuu bändin visuaalisesta ulkoasusta ja liikkeistä lavalla. Kerrassaan maagisen fiiliksen saivat taas aikaan telttaan. Festarialueella oli metalliaiheinen strippisarjakuva esittelyssä ja olihan siihen päässyt Tribulationin uusin levykin mainintana. Se levy on varmasti yksi tämän vuoden parhaista.

 

             

Moonsorrow jatkoi teltassa mystisissä tunnelmissa. Meni tovi ennen kuin tajusin, että biiseissähän lauletaan suomeksi. Muistelin kyllä, että bändi olisi Suomesta mutta hienosti lausuvat suomea niin, että varmasti ei haittaa mitenkään tuon musiikkilajin kuuntelijoita muualla maailmassa. Aika paljon tuntui bändi ammentavan folkmusiikista ja yhteislaulut kuulostivat loitsinnalta. Ihan ammattimaiselta kuulosti. Itse asiassa koko festarin ajan teltassa oli tällä kertaa tosi hyvin miksatut soundit.

                    

Shiraz Lanea tuli hetken aikaa kuunneltua aikasta täydessä sisäsalissa. Täytyy sanoa, että tämä bändi vaikuttaa vakuuttavammalta lajissaan kuin tunnetumpi ”make some noise”-Santa Cruz. Tämän bändin ei tarvinnut kosiskella yleisöä saadakseen sen hurraamaan. Helposti rullaavaa glamrokkiahan tuo oli.

Hollantilaisella bändillä The Charm the Fury ei ainakaan yritystä puuttunut kohkaamisessa. Yritettiin vetää rankalla kädellä ihan tosissaan ja mimmilaulaja karjui mikkiinsä. No, menihän se siinä juomajonossa notkuessa, mutta vähän liian perus-nyky-jenkkicorea mulle.

         

Seuraava naisvetoinen bändi olikin sitten tunnetumpi eli Arch Enemy. Kovasti suosittu bändihän tuo on ja näkyi kyllä yleisömäärässä. Joskus kauan aikaa sitten Kaisaniemen Tuskassa diggailin bändiä kovastikin, mutta nyt en tiedä, mistä kenkä puristi. Jotenkin muistikuva oli rankemmasta touhusta.

                        

Meshuggahia tuli seurattua sen verran vähän aikaa ja kaukaa, että jäi kuvatkin ottamatta. Jännää, tarkkaa tikkaamistahan tuo heidän musiikkinsa on. Taito on hyppysissä, mutta selkä ja jalat kaipaili hetkeksi lepoa.

Body Count oli mieluisa yllätys. Tavallaan odotinkin saavani kuulla joitakin hyviä biisejä, mutta sainkin hyvän shown. Toki joukossa oli joitakin löysempiäkin biisejä, mutta myös riittävästi kiukkua ja asennetta, välispiikeissäkin. Bändillä on selkeä tarve tuoda maailman huonoja juttuja esiin ja tuo sen hyvällä tyylillä. Rap-lausunta sopii ihan hyvin metallibiiseihin, ainakin Body Countin esittämänä. Saatiin kuulla Slayer-coverikin, Raining In Blood ja toki vanha hitti Cop Killer ja muita hyviä kuten Talk Shit, Get Shot ja This Is Why We Ride.

                      

Gojira tuli tsekattua työpäivän lopuksi. Kovasti oli yleisöä Gojiraa katsomassa ja pittikin pyöri sen verran, että alkoi jo ahdistamaan paikoitellen touhu. Mä en oikein saanut kiksejä tästä. Tiukkaa soitantaahan tuo oli, mutta aika vaikeita biisejä kuunnella, kun progea oli mukana ja soutu oli raskas.

Tuo kukkakuva on siksi tuossa, kun Tuska-festareilla oli piste, jossa ihmiset saivat aidoista kukista seppeleitä tai muita koristuksia päähänsä. Kuvassa oleva henkilö on rastatukkainen mies ja hienosti sopivat kukat hänenkin päähänsä.

   

 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 10.6.2018 Hollywood Vampires
15.06.2018 19:23

10.6.2018 (LOST SOCIETY), THE LOCAL BAND, MICHAEL MONROE, HOLLYWOOD VAMPIRES (USA) Kaisaniemen puisto, Helsinki

Olipas viihdyttävä covermusiikkitapahtuma kesäisessä Kaisaniemen puistossa. Tuli tosiaan semmoinen leppoisa ja hyvä fiilis, joka huokui myös lavalta yleisöön päin. The Local Band veti energisesti Van Halenia (Hermanin ääni sopii erityisesti näihin vetoihin), Bon Jovia, Poisonia ja muita hassunhauskoja kasaribiisejä, kuten Sunglasses at Night. Archienkaan ei tarttenut (ei ehtinyt) kuin kerran huutaa ”Make some noice.” (Toistui tuo lause ihan liikaa oman bändinsä keikalla).

Michael Monroe laittoi sitten lisää pökköä pesään. Ei haitannut yhtään, että vasta toissapäivänä oli nähnyt bändin, vaikka biisit olivatkin samoja. Tänä päivänä kuulostivat saksofoni-soolot paremmilta, vaikka nytkin osa jäi vähän hätäisiksi. Tuossa poppoossa on vaan niin julmetusti rokkiuskottavuutta, sitä rehellistä rakkautta rock’n rolliin.

 

Mitä lähemmäksi Hollywood Vampiresin esitysaika lähestyi, sitä kiihkeämmäksi kävi taistelu paikoista lavan läheltä. Voi sitä keski-ikäisten naisten (no, oli joitakin nuorempiakin) hysteriaa, kun Johnny Depp ilmestyi lavalle. Minun täytyy sanoa, että vaikka Johnny Depp on kieltämättä hyvännäköinen ja tyylikäs ilmestys, edelleen baby-face 55-vuotiaana, huomioni kiinnittyi lavalla lähinnä Alice Cooperiin. Siinä on todellinen legenda ja Esiintyjä, kuten itse sanoi, todellinen ”living dead Hollywood Vampire”, joka on jäänyt henkiin, toisin kuin moni muu. Noita manan maille menneitä kunnioitettiinkin sitten monen biisin myötä. Tuli Jim Morrisonin Doorsia, Lemmyn Motörheadia, Bon Scottin aikaista AC/DC:tä (!) ja David Bowien ”Heroes”. Tuo jälkimmäinen oli yllättävän hyvä, sopi oikein hyvin Johnny Deppin äänelle. Lähinnä lausumistahan tuo oli laulamisen sijaan, mutta niinhän se alkuperäinenkin. Cooperin biisejä tuli muutamia ja bändin omia biisejäkin esitettiin,  ilmeisesti uudella levyllä on enemmänkin omia kappaleita. Joe Perry jäi tästä ”superkokoonpanosta” Cooperin ja Deppin varjoon. Hän keskittyi vain kitaran soittoon omassa paikassaan. Johnnyltä riitti hymyn vilahdus yleisöön, seurauksena hurmioitunut huuto. Viihdyttävä pläjäys tämä tapahtuma tosiaan. Kiintoisa yksityiskohta, Hollywood Vampiresin introna oli Bauhausin biisi ”Bela Lugosi’s Dead”.

     

        


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 8.-9.6.2018 South Park
13.06.2018 22:46

8.-9.6.2018 South Park, Eteläpuisto Tampere

8.kesäkuuta

Muutama bändi jäi näkemättä, mutta ehdittiin kuudeksi juuri, kun STAM1NA aloitti. En ole pitänyt bändiä sellaisena, joka minua kiinnostaisi. Olen kyllä ollut tietoinen bändin suosiosta, mutta yllätyin positiivisesti. Hyvältähän tuo kuulosti. Ihan reipasta menoa eikä tylsää. Jännä, miten monta nimenomaan suomeksi laulavaa metallibändiä jyllääkään myyntilistoilla ja lavoilla. Ei mitään liirumlaarumia sanoitukset tällä bändillä, kuten ei noilla muillakaan edellä mainituilla.

                         

DIABLO BLVD jätti kylmäksi. Aikasta mitäänsanomatonta suorittamista.

Hyvin on stailatut kuteet SONATA ARCTICAlla. Tämä bändi on taas sellainen, joka ei juuri herätä tunteita minussa. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi tämä bändi löytää kuuntelijoita muistakin kuin perinteisistä metallin kuuntelijoista. Sen verran paljon rauhallisempia veisuja ohjelmassa ja laulu on puhdasta.

                        

Päivän anti oli aika köyhä esiintyjien osalta, mutta onneksi MICHAEL MONROE saa aina hyvän fiiliksen nousemaan keikoillaan. Ei tuollaisen energian edessä voi kuin itsekin suoristaa selkäänsä ja laittaa käpäliä yhteen. Monroen keikoilla on aika samat biisit setissä, mutta mikäs siinä, kun ovat niin hyviä. Maneeritkin ovat tuttuja spagaateineen ja telineisiin kiipeämisiin. Hyvä fiilis tuli kuitenkin siitä, että lavalla tehdään töitä yleisön viihtymisen eteen. Monroe juoksi yleisön vierestä taakse kaljakarsinan luoksekin kauempana olevia innostamaan.

                     

Illan päätti GHOST (SWE). Bändin maskit ja asut ovat hienoja, mutta enää ei tule ihan samanlaista wou-efektiä kuin ekalla kerralla nähdessä. Uudemmat biisit ovat kepeämpiä, ei niin ”uhkaavia” sävyltään kuin vanhat. Harmitti, kun kovaääniset oli suunnattu vain suoraan eteenpäin. Vähän sivussa, kun seisoimme, ei oikein tahtonut kuulla kunnolla. Naapurien keskustelut kuuli häiritsevän hyvin musiikin sijaan.

                 

9. kesäkuuta

BEAST IN BLACK sai jengin ihan hyvin hereille. Täytyy myöntää, että laulajalla on kyllä tosi hyvä lauluääni, vaikkakin yhdessä biisissä meni jo kornin korkealle (naislaulun osuudet veti itse). Positiivista on, että ei taida bändikään ottaa itseään liian vakavasti. Discobiitin rytmittämän biisin (Crazy, Mad, Insane) aikana pari soittajista vetivät ”Mikki”-naamarit päähän. No, kun vetää oman juttunsa hyvin, niin uppoaa maaliin kovemmallekin puritaanille.

                         

Tästä NIGHT NURSE –bändistä en tiennyt etukäteen muuta kuin, mitä laulajan lehtihaastattelusta olin juuri lukenut. Lehtijutussa tosin keskityttiin lähinnä laulajaan itseensä eikä bändin musaan. Laulaja on fitness-urheilija, painonnostaja ja burleskitaiteilija. Onhan siinä meriittiä kerrakseen bändin fronttaajalle. Konsepti olisi voinut olla hyvä, minuakin miellyttävä, kun kyseessä oli psychobilly-bändi. Valitettavasti hommaa ei saatu rokkaamaan eli energia puuttui. Mimmin olisi pitänyt esiintyä ronskimmin, revitellä vähän ja sama juttu musiikinkin suhteen. Läskibassokaan ei pelastanut esitystä.

                         

Täytyy kehua AMORPHIksen lavalayoutin tekijää. Vietin aika pitkän ajan keikasta vain katsellen taustakankaan kuvaa  pohtien, kuinka monta ötökkää siinä onkaan. Amorphiksella on hyviä biisejä ja hieno oma saundi. Sen verran kuitenkin toistavat itseään, että kiinnostus ei jaksa pysyä ihan samalla tasolla koko keikkaa.

                                    

LOST SOCIETY jäi näkemättä, kun tuli pidettyä pakollinen tankkaus tässä kohdin päivää. Jalat alkoivat olla myös aikasta väsyneet seisomisesta eli hetken istuminen oli paikallaan.

MUSTASCH (SWE) veti taas hyvän keikan. Noin komeilla biiseillä ei voi mennä metsään jos vaan kundit lavalla ovat riittävän selviä. Aikoinaan Ralf oli aika monella keikalla aikasta sekavan oloinen, mutta viime vuosina äijä on pysynyt skarppina ja homma nipussa. Varmaan edelleen maistuu tai ainakin lavaspiikeissä toistuu ”jaloviina”.  Tämmöinen rehellinen raskas metalli energisoi kummasti.

                                                                       

Saavuttiin S-TOOLin keikalle vähän myöhässä, joten jäi kuulematta selitys, miksi lavalta puuttui basisti. Facebook-sivuston perusteella vaikuttaisi, että oli sairastunut. Johtuiko sitten tuosta basistin puuttumisesta vai mistä, mutta jotenkin tuntui bändin touhusta puuttuvan punainen lanka. Vähän semmoista päämäärätöntä sekavaa kohkaamista. Kitaristin soolot olivat onnettomia kesken jääviä vinkaisuja.

                                 

Pitihän tuota ACCEPTiakin (GER) käydä ihmettelemässä hetki. Jäi taas vähäiselle seuraamiselle, kuten Belgian festareilla. Onhan tuolla musalla oma klassikkoarvonsa, ainakin joidenkin biisien osalta (”Balls to the Wall” –tuntui olevan kovin monien festarikävijöiden huulilla). Jotenkin omalta osaltani Accept ei oikein ole Accept ilman Udoa. Sen verran omalaatuinen ääni hänellä on, lyönyt leimansa biiseihin.

                             

MOKOMA veti taas hyvää settiä. Vaikkakin itseäni vähän häiritsee raskaalla ja nopealla kädellä soitettujen biisien hempeät lyriikat. Kuljetaan syvissä vesissä ja kerrotaan avoimesti omasta haavoittuvuudesta. Rohkeutta tuokin vaatinee. Jotenkin vaan suomalaista melankoliaa on jo ihan riittämiin vatvottu. Voisiko sieltä haudan reunalta jo kivuta nurmikolle aurinkoon? Tai jos ei nyt aurinkoon, niin edes puun varjoon. Pointsit siitä, että sanoituksissa on siirrytty askelia ulospäin eli nähdään oman sisimmän helvetin sijaan ympäristön pahoinvointi. Raskaaseen musiikkiin sopii painava asia. Mokoma sovittaa hienosti rytmityksen sanoituksille, varsinkin kertosäkeisiin. Semmoista jyrinää ja pauhua vaan lisää. Akustiset keikat on sitten erikseen.

                            

HELLOWEEN (GER) on jäänyt minulla lähinnä yhden levyn kuuntelun tasolle. En tiedä, miksi, kun kuitenkin kyseisestä levystä (Walls of Jericho) tykkään paljonkin. No, nyt tuli ainakin vedettyä viiva tämän hevilegendan kohdalle eli tuli nähtyä livenä enkä pettynyt. Oikein hyvältä kuulostivat soundit ja laulut. Biiseissä vaihtelivat laulajat. Tässähän olikin nyt vähän erikoisempi kiertuekyseessä eli Pumpkins United, jossa alkuperäinen kitaristi-laulaja Kai Hansen on taas mukana ja laulaja Michael Kiske uusimman laulajan Andi Deriksen lisäksi. Saipahan äänihuulet ainakin levätä välillä. Ei varmaan ihan helppoa laulaa noin korkealta ja kovaa. Skarpilta kuulosti soittokin, vaikka ikää on kertynyt osalla soittajista jo reippaasti. Ihan viihdyttävä show, jäi hyvä fiilis lähteä ajelemaan kotia kohti.

                            


( Päivitetty: 13.06.2018 23:09 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 25.5.2018 Hola Ghost, Black Magic Six
13.06.2018 21:54

25.5.2018 HOLA GHOST (DK), DEAD ELVIS & HIS ONE MAN GRAVE (US), BLACK MAGIC SIX Kuudes Linja, Helsinki

On tainnut Hola Ghost saada jo isompaa fanikuntaa Suomessa ahkeralla käymisellä, kun porukkaa oli ihan reippaasti kertynyt paikalle. Black Magic Six rymisteli rouheasti menemään illan käyntiin. Hiukka tuntui, että taas tuli kaahattua vähän liiankin nopealla tahdilla, niin ettei laulaja ehdi laulamaan kunnolla. Aika perinteinen ongelma vissiin, että livenä lähtevät biisit kaahaamaan. Blues-pohjasta voisi vaan irrota vähän enemmän jos annettaisiin sille aikaa. Toki sellaisissa biiseissä kuten ”Grease the Machine” pitääkin masiinan lisätä kierroksia. Joissakin biiseissä tärkeämpää on saada peppu keinumaan. Onnistuttiin siinäkin.

                                          

Dead Elvis & His One Man Grave on jo vähän väsynyt vitsi eli ei jaksanut seurata keikkaa enää. Biisit ovat samoja tai kovin samalla kompilla eteneviä ja tyypin höpinästä ei saa selvää.

Hola Ghost on kyllä hieno bändi. Nyt parivaljakko oli vielä saanut taakseen oikean rumpalin säksätyskoneen sijaan. Bändillä on kiehtovan omaperäinen saundi, punkkia, rock’n rollia ja rautalankaa maustettuna meksikolais-mariachilla. Helppoa siirtyä ajatuksissa länkkärimaisemiin. Komeaa oli kuulla bändin vetävän Motörheadin ”Fight” omien biisien lisäksi.

                               


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.



©2018 blackcat1973 - suntuubi.com