Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
30123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031123

RSS

 Keikkapaivakirja@blogi.net
19.10.2019 16:34

Siirryin kirjoittelemaan keikkapäiväkirjaa tänne: keikkapaivakirja@blogi.net

Tervetuloa sinne!

 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 14.9.2019 Riemufestivaalit
26.09.2019 21:08

14.9.2019 RIEMUFESTIVAALIT Nosturi, Helsinki

SYLVI, FOX CONFESSION, CLEANING WOMEN, MURHEENLAAKSO PLAYS MANA MANA

SYLVI ja sen biisi Karhukerho tuli aikoinaan (2005) tutuksi minulle Riemu-levymerkin kokoelmalevyltä. Biisi tuntui hillittömän riettaan hauskalta sanoituksiltaan ja biitti oli armoton, sai mukaansa. Kerran olen Sylvin päässyt näkemään Semifinalissa ja siellä jengiä oli paljon joraamassa nuoruuden innolla (oivallista musaa opiskelijabileisiin tai homoklubille). No, Nosturissa ei ollut yleisöä paljon mutta esitys oli silti mieleenpainuva. Sen verran erikoisesta bändistä on kyse.  Laulaja ja sanoitusten tekijä on vanhempi herra ja hän oli pukeutunut pukuun ja hattuun. Vieressä hengaili outo hiippari/taustalaulaja ja –tanssija. Hänellä oli nahkatakki ilman paitaa ja jumppatrikoot, joiden päällä oli alushousut. Välillä hän saattoi käydä sohvalla syömässä banaania ja sitten soittaa vaikka vetopasuunaa. Taustalla hääräsi todella ammattimaiselta kuulostanut konevelho. Suomenkielisten biisien sanat pyörivät homoerotiikassa ja oli siellä vähän kantaaottavuuttakin tai ainakin välispiikeissä piikkejä mm. Räsäselle. Erittäin originelli paketti siis. Toimii minulle.

 

CLEANING WOMEN tarjoili taas omaperäistä pyykkitelinemusiikkiaan tyylikkäästi. Joka kerta tuntuu, että bändi on keksinyt taas jonkin uuden soittimen tai uuden tavan soittaa itse rakentamiaan vempeleitä. Vuosien varrella biisien tyyli on vähän kerrassaan muuttunut, ei huonompaan suuntaan, mutta silti tykkään eniten vanhemmista ”hiteistä”. Tekemisessä näkyy ja kuuluu vuosien tuoma kokemus ja varmuus.

 

FOX CONFESSION –bändistä en entuudestaan oikein tiennyt mitään, mutta näin kyllä, että bändissä on tuttuja naamoja. Thee Ultra Bimboosista tuttu Maria Laiho lauloi, Flaming Sidebursin Jutila ja ex-Barbe-Q-Barbies Kaisa Karjalainen soittivat kitaraa. Karoshi Loversin olen saattanut kerran nähdä, mutta siinä Terhi Mäkelä-Pesonen ei soittanut rumpuja, vaan lauloi. Rumpalina hän vaikutti oikein pätevältä. Tykkäsin oikeastaan eniten hänen ja basistin (Antti Saloniemi) tekemisestä. Biisit olivat aika rauhallisia, kantrivaikutteisia ja elokuvamaisia. Jotta biiseissä olisi ollut enemmän särmää ja olisivat paremmin jääneet mieleen, laulajan olisi pitänyt olla erottuvampi tyyliltään. Hän lauloi kyllä kauniisti mutta se jokin omaperäisyys puuttui.

                                 

MURHEENLAAKSO plays MANA MANA oli tällä kertaa pienoinen pettymys. En tiedä, mistä johtui, että jotenkin ei vaan minun korvaani tänä iltana toiminut. Yleensä Nosturissa on todella hyvät saundit, mutta nyt jotenkin tuntui, että Murheenlaakson kitaravalli ei päässyt vyörymään, varsinkaan oleellinen  Otran kitaramaalailu hukkui jonnekin. Nyt mielenkiintoni vei lähinnä kitaristi Antti Litmasen muuttunut ulkonäkö (pitkähän hän on aina ollut mutta nyt oli kokoa tullut muutenkin lisää sitten viime näkemän) ja laulaja Kimmo Kuosmasen patsastelu. Harmi, odotin enemmän, kun kirjanjulkkarikeikka jäi väliin.

 Valitettavasti en saa lisättyä tilaa, kun Suntuubi on lopettelemassa toimintaansa eli kuvia en saanut enää tähän laitettua.                      


( Päivitetty: 26.09.2019 21:34 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 26.8.2019 Conversations with Nick Cave
12.09.2019 21:19

26.8.2019 NICK CAVE Musiikkitalo, Helsinki

Oli aika erilainen keikkailta ja –kokemus. Ensinnäkin puitteet olivat ihan erilaiset verrattuna vaikka festareihin, kun konsertti oli fiinissä Musiikkitalossa ja toisekseen yleisö keskittyi vain artistin kuuntelemiseen ja seuraamiseen eikä juomiseen tai kaverin kanssa keskustelemiseen. Keikalla oli kielletty kuvaaminen ja yllättävän vähän myöskään näkyi, että kukaan olisi ottanut edes kännykällä kuvia. Tuntui siis, että paikalla oli ”tosifaneja”, jotka kunnioittivat tilaisuutta ja artistia. Tilaisuudessa kukaan vaan sai esittää kysymyksiä Cavelle. Se, joka halusi kysyä, viittasi, ja Cave valitsi, keneltä kysyi. Yllättävän moni kysyjä oli itse jonkin sortin taiteilija, oli runoilijaa, valokuvaajaa, elokuvan tekijää ja muusikkoa. Toki on niin, että moni taiteilija on rohkea ja halukas tuomaan ajatuksensa esiin. Hyvin myös kysyjät puhuivat englantia eli varmaan ne, jotka eivät niin kieliä osaa, jättivät kysymykset kysymättä. Olin minäkin pohtinut kysymyksen valmiiksi, mutta kun huomasin, että innokkaita kyselijöitä oli niin paljon, en katsonut tarpeelliseksi päästä ääneen.

Cave vastaili selkeästi pohdiskellen, kysymyksille arvoa antaen mutta kuitenkin napakasti ettei aikaa kulunut liikaa. Hän käytti myös hyvin kysymyksiä aasin siltoina esittämiinsä kappaleisiin. Ilta jakautui aika tasaisesti puheen ja musiikin (18 biisiä) kesken. Koska lavalla oli vain Cave ja piano, kappaleiksi oli valittu sellaisia, jotka parhaiten toimivat tällaisessa konseptissa. Moni kappale oli siis aika melankolisia, mutta oli joukossa myös sellaisia, joissa Cave suorastaan aggressiivisesti hakkasi koskettimia tai jalka hakkasi tömisten lattiaa. Intensiteettiä Caven esiintymisestä ei puuttunut nytkään. Oli mielenkiintoista kuulla, että Leonard Cohenin Avalanche-kappale on toiminut jonkinlaisena alkusysäyksenä Caven uralla. Hän esitti kyseisen kappaleen Musiikkitalossa. Jubilee Tree oli yksi mieluisimmista illan kappaleista minulle. Hieno ilta. Ei jättänyt kylmäksi ja pääsi vähän paremmin sisälle henkilöön nimeltä Nick Cave ja hänen tuotoksiin.


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 7.-10.8.2019 Brutal Assault
15.08.2019 21:05

7.-10.8.2019 BRUTAL ASSAULT Fortress Josefov, Tšekin tasavalta

Matkasimme lentäen Krakovaan ja sieltä vuokra-autolla Jaroměřin kylään Tšekkiin tiistaina. Tiistainakin olisi jo ollut warm-up party eli jokunen bändi esiintymässä, mutta katsoimme parhaaksi teltan pystyttämisen jälkeen vain käväistä kaupassa  ja käydä suht ajoissa nukkumaan. Sääkin muuttui kuuman kosteasta kelistä sateiseksi eli ei houkutellut hengailemaan. Yöllä oli pari kertaa ukonilmakin ja ikäväksemme saimme huomata, että raskaat pisarat hakkasivat kankaan sisäpuolelle kertynyttä kosteutta naamalle asti. No, selvisimme kuitenkin vähällä. Osalla porukasta kastui ihan kunnolla tavarat. Onneksi seuraavina päivinä oli hyvä sää ja heidänkin tavaransa varmasti kuivuivat. Telttapaikka oli lyhyen kävelymatkan päässä varsinaisesta festarialueesta. Rannekkeet olimme tilanneet kotiin jo etukäteen ja olimme myös ladanneet siihen rahaa eli sisäänpääsy sujui aikalailla mutkattomasti.  Jonot eivät olleet pitkät kahden aikaan, kun marssimme sisään.

KESKIVIIKKO

SLAPSHOT (US) soitteli hc-punkkiaan ihan reippaasti, mutta biisit eivät olleet kovin kaksisia. TOSKA (US) ei jäänyt myöskään oikein mitenkään muistijälkeen. Progemetalliahan se soitteli, mutta tosiaan lähinnä jäi mieleen laulajan iso tukkapehko. CROSSFAITHiä (JP) ei ollut tarkoitus sen kummemmin seurata, mutta seurasin nyt kuitenkin, kun istuksimme rinteessä (natural stand ground –katsomo, jonne pääsy maksoi vähän ekstraa) nautiskellen tsekkiläistä olutta. Bändiä ja yleisöä oli nimittäin ilo seurata, kun energiaa tuntui riittävän molemmilla. Japanilaiset järjestivät oikein elektrometallibileet. Laulajan englannin lausunta ja laulutyyli eivät kyllä mitenkään ilmaisseet, että kyseessä oli japanilainen vaan hyvin jenkkityylillä mentiin. Näillä festareilla on ja oli aikasta runsaasti myös vanhoja ”klassikko-trashbändejä”. Yksi niistä oli VOIVOD (CA). Nimi oli entuudestaan tuttu mutta musiikki ei. Kyllähän tuo bändi soittaa osasi. Ei vaan itselle ihan tuollainen progetrash ihan uponnut. ENSIFERUM (FI) hoiti hommansa hyvin. Erityisesti tykkäsin parin biisin suomenkielisistä osuuksista. Ne olivat virkistäviä ja positiivisesti omaperäisiä. Mm. ”Lai Lai Hei” sanoissa on Kalevala-henkistä riimittelyä. Hyvälle tuulelle tuli myös hymyilevästä kitaristista. BATUSHKAn (PL) nimen oli nähnyt etukäteen monen ihmisen paidoissa ja komeat lavasteet lupasivat hyvää (ortodoksikirkon rekvisiittaa). Suitsutussavuja leviteltiin lavalle ja papin kaavuissa sekä kasvot peittäneissä naamareissa esiintynyt bändi saapui lavalle. Soittajat soittivat tiukkaa black metalia yhtä eleettömästi paikallaan kuin Ghostin soittajat . Laulaja toimitti papin virkaa. Aineksia oli hyvään showhun, mutta munkkikuoroja olisi voinut käyttää enemmän ja muutenkin saada enemmän voimaa biiseihin. 

 

Tämän keikan aikana tuli nähtyä ensimmäisen kerran Brutal Assaultin vai pitäisikö sanoa linnoituksen Nazgûlit. Joka ilta kutakuinkin auringonlaskun aikaan ja välillä myöhemminkin linnoituksen harjalle ilmestyivät mustiin kaapuihin pukeutuneet pitkänokkaiset hahmot (neljä). THERION (SE) esitti taas tyylikkäästi omanlaistansa sinfonista metallia. Tällä kertaa bändi esitti biisejä vain levyltä Theli. Eka biisi The Mega Therion oli itselleni tutuin ja tykkäsin siitä eniten. Lopun instrumentaalibiisikin toimi hyvin. Pidän myös tavasta, jolla kitarasoolot hoidetaan. Ne ovat melodisia eivätkä irrallaan biisistä tai muusta bändistä. Niin sanottujen illan pääbändien aikaan istuksimme taas rinteessä. Sieltä kuuli ja näki ihan hyvin eikä tarvinnut ahdistua ryysiksessä. CULT OF LUNAn  (SE) biiseissä on hyvä tunnelma, mutta laulajan ääni ei mielestäni ihan sovi biiseihin tai ainakaan se ei ole riittävän erikoinen.  Toinen ruotsalainen eli HYPOCRISY soitti puolesta yöstä yhteen ja olin jo aika väsynyt jaksaakseni keskittyä esitykseen. Kitarat kuulostivat hyvältä, mutta olisi ollut parempi jos ne olisivat olleet kovempaa suhteessa lauluun. Laulu oli aika kähinää.

TORSTAI

Piti raahautua jo ennen puolta päivää festarialueelle, kun siellä esiintyi JUNGLE ROT (US). Pikakuuntelulla se vaikutti hyvältä dödö/rässibändiltä. Biiseissä on kitaroissa samanlaista hyvää melodista riffiä kuin Slayerillä ja saundit ovat hyvän selkeät. Laulu on myös rouhean vahvaa ja sanoista on mahdollista saada selvää. Old school oli selkeästi tullut tutuksi mutta silti hommassa oli oma käden jälki. ALIEN WEAPONRY (NZ) jatkoi siitä mihin edellinen bändi lopetti eli lisäsi oman mausteensa esittämäänsä trash metaliin laulamalla biisejä maorin kielellä. Biiseissä oli havaittavissa Sepultura-tyyppistä viidakkomeininkiä. Vähän enemmänkin olisi voinut olla potkua/kiukkua biiseissä. Toisaalta ”Kai Tangata”n surullisuuskin kuulosti kyllä hyvältä.

 

DIABLO SWING ORCHESTRAlla (SE) oli vähän käynnistymisongelmia. Levyltä bändi kuulosti kiinnostavammalta kuin livenä. Avant-garde metalli oli vähän kummallista eikä edes hauskaa. Brasialaisen KRISIUNin dödötykitys ei oikein osunut meikäläiselle, vaikkei soitannassa sinänsä mitään erityistä vikaa ollut. CRYSTAL LAKE (JP) esitti  ja soitti vahvasti ja energisesti metalcoreaan. Pit pyöri vinhasti ja laulaja harrasti Iggy-tyyppistä kävelyä yleisön käsien varassa. Sitten oli vuorossa taas vanhempaa trashiä, tällä kertaa SACRED REICH (US) esittäjänä. Jotenkin tuo oli aika sellaista perus-vanhaa trashiä, jonka jokunen muu bändi tekee paremmin.

 

Olin tämän päivän osalta paljolti odottanut DECAPITATEDin (PL) keikkaa. Valitettavasti en oikein päässyt keikkaan sisään. Matalat äänet olivat hukassa, lavalle ei nähnyt kunnolla ja vieressä oli heiluva ja keskenään höpisevä seurue. Sitten oli taas vanhan trashin vuoro. METAL CHURCH (US) kuulosti vanhalle heville eikä ollut edes kovin raskasta nykymittapuun mukaan. SODOM (DE) sen sijaan potki hyvin. Bändillä tuntui olevan kovin Slayer-tyyppiset, vähemmän hienot kitarasoolot.

 

TESTAMENTin  (US) esitys oli varmaa suorittamista, mutta myös vähän tylsä. MESHUGGAHin (SE) matikkametalli ei ole oikein mun juttu. Lavalla taustalla olleet kolmiulotteisen näköiset maya-tyyppiset kuvat olivat kyllä hienoja.

                                 

Festarin aikana käytiin vain yhden kerran sisäpihan pienen lavan luona. Käytiin katsomassa WINDHANDin (US) keikka. Se kun vähän poikkesi tyylilajiltaan muista festarin bändeistä. Bändin musiikki luokitellaan stoner/doom metaliin ja olihan tuossa sellaista stonerpumputusta ja hämyisyyttä. Mimmin ääni oli ok mutta hän ei vaan oikein aina osunut mikkiin. Biiseistä myös puuttui koukut. ANTHRAXin (US) keikasta ehdittiin nähdä vain muutama lopun biisi, mutta onpahan tuo tullut nähtyä viime vuosina usein ja biisit ovat aina samat.

PERJANTAI

Tänäkin päivänä piti mennä ajoissa, kun DR. LIVING DEAD (SE) piti nähdä. Oli se jokunen vuosi sitten Vernissassa sen verran kova. No, kyllähän tuo herätteli jengin trashillään uuteen päivään. Jätettiin jokunen bändi väliin ja seuraava iltapäivällä oli sitten VUUR (NL). Naisen laulu oli selkeä ja puhdas mutta biisit olivat vähän kliinisiä (progea).  DESTRUCTION (DE) soitti nopeatahtista trashiä. Laulajan kiekaisut olivat aika erikoisia.

 

Tämän jälkeen kipitettiin ekaa kertaa telttakatoksessa olleen lavan luo. Etukäteen GET THE SHOT (CA) oli kuulostanut kiinnostavalta ja hyvä kun mentiin katsomaan. Bändi veti hyvin energisen keikan ja vaikka biiseistä tuli paljolti mieleen Rage Against Machine, biiseissä oli monipuolisuutta ja enemmän ollaan kuitenkin hardcoren puolella. Erittäin positiivinen uusi tuttavuus. Kyllä lähti nyrkki heilumaan ilmaan itselläkin. Seuraava bändi eli WOLFBRIGADE (SE) samassa paikassa meni musiikillisesti enemmän punkin puolelle eli hc-punkkia oli tarjolla ja lisää vaaran tuntua. Olisin voinut kuvitella, että kyseessä oli englantilainen bändi. Oli jotenkin niin ”oldschoolpunkia”. Mieleen tuli paikoin myös Orange Goblinkin ja laulusta paikoin Entombedin Petrov. Vauhtia piisasi soitossa ja yleisössä. AGNOSTIC FRONT  (US) keräsi ehkä festareiden isoimman yleisön mutta ei se oikein tuntunut miltään noiden kahden erinomaisen keikan jälkeen. Bändi esitti keikan lopussa Ramones-coverin Blitzkrieg Bop.

      

HEILUNG (DK/DE/NO) ei oikein jaksanut enää kiinnostaa edes erikoisuudellaan. Sen esittämät kappaleet ovat vain kovin monotonisia enkä edelleenkään vaivu transsiin niiden myötä. Vaihtaisivat edes rumpujen rytmiä välillä tai lisäisivät torvia tai jotakin. EMPEROR (NO) yllätti minut. Sehän olikin kovin proge bläkkisbändiksi ja biisit olivat yllättävän vaihtelevia. Ja poikkeavaa bläkkisbändiksi oli myös, että bändin jäsenillä ei ollut mitään erityisiä asuja tai maaleja naamassa eikä ollut lavasteita tai taustalakanoita, oli vain todella hienot valot. ELECTRIC WIZARD (UK) soitteli viehkeää huurumusaansa pimenneessä illassa. Odotin paljon PRIMORDIALin (IE) keikalta mutta valitettavasti nyt jokin mätti. Olimme aika edessä vasemman kaiuttimen edessä ja kitara kuului siihen tosi kovaa, muut soittimet heikommin. Keikka ei oikein tuntunut pääsevän vauhtiin, kun se jo loppui. Jotenkin tuntui, että laulaja ei saanut riittävästi vastakaikua yleisöltä, turhautui ja sitten halusi vain paikalta pois. Esityksessä ei oikein ollut aiemmilta keikoilta tuttua kiihkoa niin paljon.

                           

Illan päätteeksi jaksoimme vielä (kahden ja kolmen välillä yöllä) seurata GODFLESHin (UK) keikan. Bändissähän ei ole kuin kaksi jäsentä, kitaristi-laulaja ja basisti sekä rumpukone pauhaamassa taustalla. Laulu kuulosti hyvin samanlaiselta kuin Ministryn Jourgensenin. Bändin musiikki on mielestäni enemmän industrialia kuin metallia, siis lähempänä teknoa ja elektromusaa kuin esim. Ministry. Vähän häiritsi melkein joka biisin välissä tehdyt kitaraviritykset.

LAUANTAI

Viimeinen festaripäivä aloitettiin myöhempään, vasta neljän maissa. Brasialialaista VIOLATOR-bändiä oli hauska seurata, kun tuntuivat olevan niin tohkeissaan, kun ovat päässeet soittamaan trashiä tänne asti. Kovasti korosti, että on hienoa, kun eri maista erilaiset ihmiset kokoontuvat yhdessä kuuntelemaan metallia ja pitämään hauskaa. Seuraava bändi olikin sitten jotakin ihan muuta. Teltassa esiintyi japanilainen VIOLENT MAGIC ORCHESTRA. Se bändi oli kuin korealainen zombikauhuleffa. Laulu (nainen ja mies) oli rääyntää ja kiljuntaa ja taustalla junttasi masiinasta rumpubiitti. Kaikilla oli corpse-maskit naamalla vähän Fear of Dominationin tapaan maalattuina. Ainakin kolme bändin jäsentä kävi surffaamassa yleisön kannateltavana.

      

Yksi bändi myöhästyi lennolta ja COMBICHRIST (NO) esiintyikin jo alkuillasta (piti olla yöllä). Olisi voinut kuvitella, että olisin tykännyt bändin industrial metalista enemmänkin. Kyllähän tuo ihan viihdyttävää oli. Laulu oli vähän Rammstein-tyyppistä, biitti oli kepeämpi. Percussioissa oli ihan Fear of Domination –Miikin tyyppinen heppu heilumassa ja riehumassa. RAISED FISTin (SE) keikasta jäi päällimmäisenä mieleen bodarihöpöttäjä-laulaja. Hän tosiaan puhui aika paljon biisien välissä. Oli kovasti huolissaan äiti-maasta (ilmastonmuutoksesta) ja rasismista. Bändi soitti Dead Kennedys –coverin Nazi Punks Fuck Off.

  

ROTTING CHRIST (GR) oli bändi, jonka keikkaa myös odotin paljon, kun en ollut aiemmin nähnyt ja bändin musa vaikutti aika samantyyppiseltä kuin Moonspell, josta pidän paljon. Ei tarvinnut pettyä. Keikassa oli hienoa mystistä tunnelmaa ja biiseissä oli hyvää vaihtelua ja kivoja lisiä, kuten alkukantaisia rytmikkäitä huudahduksia. Melodisuuden lisäksi oli myös hyvin nopeitakin rypistyksiä. Sitten olikin vuorossa hyvin toisenlaista musiikkia ja paljon lyhyempiä kappaleita. Esittäjänä siis NAPALM DEATH (UK) ja tyyli grindcore/death metal. Laulaja ei pysynyt yhtään paikallaan laulaessaan. Pääkin vatkasi ihan hulluna. Jännä kontrasti olikin, kun biisien välissä hän oli hyvin rauhallinen ja puhui hyvin selkeästi ja arrogantisti. MGLA:n (PL) paitoja olin nähnyt monella ja etukäteiskuuntelulla bändi vaikutti sellaiselta, että voisi kiinnostaa minuakin. Vaikka bändillä oli soitossaan black metalin tikitiki-kitarat ja –rummut, niin biiseissä oli kuitenkin melodiaa. Ja monotonisella toistolla yhdistettynä pieniin nyanssivaihteluihin, saatiin aikaan hypnoottisuutta.

  

CARCASS (UK) sai toimia meidän osalta viimeisenä festarin bändinä. Bändin soitto oli melodista, helposti kuunneltavaa dödöä. Kitarakulut olivat hyvin soljuvia eikä junttaavia.

                            

Ihan hyvin meni festarit. Järjestelyt festareilla sujuivat kutakuinkin ok. Vähän ihmetytti kovasti haisevat vessat, vaikka niitä tyhjennettiin useasti. Ja kummastutti myös, että tuolla ei juurikaan myyty virallisia bändien kiertuepaitoja, lähinnä vaan Brutal Assaultin omia paitoja. Ruoka- ja juomavalikoimaa oli riittävästi eikä pahemmin joutunut jonottamaan mihinkään. Ihmiset olivat siivosti. Tuoppeja ei heitelty, kun ne olivat pantillisia (Ekasta tuopista maksettiin pantti. Tuoppi palautettiin tiskille ja saatiin uusi tilalle. Pantin sai sitten takaisin, kun ei enää ostanut juomaa vaan palautti tuopin ja panttimerkin.) ja tuopille sai myös lenkin, jonka sai vyöhön tms. roikkumaan. Teltta-alueellakin oli rauhallista. Vieressä olevalla tiellä oli kyllä paljon liikennettä, jonka vuoksi käytin korvatulppia. Parina päivänä satoi ja muuten oli helle eli aamulla heräsi siihen, että teltassa oli kuuma.

                   


( Päivitetty: 15.08.2019 21:36 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 1.8.2019 DDJ, Tyrantti
04.08.2019 13:12

1.8.2019 DEMONIC DEATH JUDGE, TYRANTTI, PROFANE OMEN On the Rocks Helsinki

Taas olin On the Rocksissa. Tällä kertaa DDJ:n paikalle houkuttelemana.  DDJ veteli kyllä komeasti rennon rouheaa sludgeaan. Erityisesti kitaristin soittelu jäi positiivisesti mieleen. Basso voisi tulla vähän enemmänkin esiin. Mutta Tyrantti vei kyllä tämän illan eli heidän keikkansa oli ihan timanttia. Siinä on jätkillä oikeaa asennetta touhussaan, tiukasti soittaen mutta kieli poskessa. Kuteet niitteineen ja valkoisine tennareineen kertovat jo, millaisesta genrestä on kyse, mutta sitten niittikoru löytyy myös paljaasta reidestä ja kitaroiden piuhat ovat niitä vanhoja spiraalimaisia. Lavalla ei murjotettu vaan kannustettiin porukkaa jo pelkällä leveällä hymyllä innostumaan heavy metallista.

                  

Ei sitä sitten tuon shown jälkeen oikein Profane Omen kiinnostanut. Eipä sillä, minulla oli kiire viimeiseen bussiinkin. Profane Omen muuten veti viimeisen keikkansa. Päätti pistää pillit pussiin. Yhden biisin kuuntelin keikasta ja totesin, että ei ollut mitään kovin ihmeellistä räimettä.

                                

 


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 31.7.2019 Pekko Käppi & K:H:H:L ja M
04.08.2019 13:06

31.7.2019 PEKKO KÄPPI & K:H:H:L, M On the Rocks Helsinki

On the Rocks täytti 18 vuotta ja sen kunniaksi oli useampana päivänä synttärijuhlat. Eipä tuo muuten normi-keikkaillasta eronnut, kuin että tarjolla oli kakkua ja koristeena oli ilmapalloja.

Pekko Käppi yhtyeineen houkutteli paikalle meikäläisen. Ensin esiintyi M. Se oli vähän sellainen kotikutoisempi ja runotyttömäisempi versio Chisusta. Nuori nainen oli ihan kaunis ja hyvä-ääninen, vaikkakin vähän nasaali. Eniten ärsytti ihan järkyttävät rumpukonenakutukset. Saundit olivat niin peruskamaa ja eivät sopineet kokonaisuuteen oikein mitenkään. En tiedä, miten esim.  Sisters of Mercyn Dr Avalanche eli heidän rumpukoneensa kuulosti niin hyvältä. No, paikalla olleisiin hipster-oloisiin tyyppeihin tämä esitys tuntui uppoavan. Sinänsä löydän kyllä yhteyden M:n ja Pekko Käpin väliltä esim. Lampi-kappaleen sanoista. Siinä on sellaista loitsuamisen virtaa niin kuin Pekon Ikonissa.

Pekko oli pukeutunut rennosti kesäiseen kukka/havaijipaitaan. Heti alusta lähtien huomasi eron. Bändin rumpali käyttää jotakin masiinaa välillä lisukkeena ja se jyskyy hyvin kokonaisuuden sisällä. Oli taas miellyttävää seurata bändin soittelua, vaikkakin vähän kaipaan aiempien aikojen tietynlaista samanismia (esim. G Livelabin keikka). Tulihan sieltä ”Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen”, mutta muuten mentiin uuden levyn biiseillä. Sinänsä ymmärrettävää, kun soittoaika ei ollut kovin pitkä ja levy on vielä suht uusi eli pinnalla. Ikoni sai osan porukkaa lopussa tanssimaan.

                            


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 18.-20.7.2019 John Smith Rock Festival
27.07.2019 22:17

18.-20.7.2019 JOHN SMITH ROCK FESTIVAL Peurunka, Laukaa

Tampere oli pieni lisäkoukkaus matkalla festareille Peurungan kylpylän kylkeen. Saatiin sentään vielä huone kylpylän puolelta ettei teltassa tarttenut yöpyä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, yöt olivat vielä viileitä ja ulkona oli todella äkäisiä mäkäräisiä. Vähintään 13 puremaa kertyi jalkoihini, vaikka jonkin verran oli kintut vaatteilla ja myrkyillä suojattu. Tämä oli siis eka kertani näillä festareilla ja ihan positiivinen kokemus oli kaiken kaikkiaan. Majoitus nyt oli aikasta tyyris ja safkatarjonta voisi aina olla parempaa ja monipuolisempaa, mutta järjestelyt toimivat ja vaikka festari oli parin päivän osalta loppuunmyyty, ruuhkia ja jonoja ei syntynyt. Kylpylän käyttöoikeus ja aamiainen kuuluivat majoituksen hintaan ja hotellin puolella sai myös buffet-lounasta. Sijainti oli hieno järven rannalla (tuli käytyä uimassa ja jopa juoksulenkillä) ja ilotulitustakin sai ihailla joka ilta.

Arion jäi näkemättä. Fear of Domination tuli taas nähtyä käynnistelemässä festaripäivää, kuten Tuskassa. Onhan tuo ihan reipasta herättelymusaa. Varsinkin pari ekaa biisiä toimi hyvin (II jossa lauletaan suomeksi ja Needle). Täytyy kyllä sanoa, että nuokin biisit kuulostavat paremmilta nimenomaan livenä, paljolti sen vuoksi, että räväkkyys välittyy ja puhtaasti laulavan naislaulajan ja aikasta kehnosti kähisevän mieslaulajan ero ei nouse niin isoksi.

Avatar oli aikamoinen teatraalinen kummajainen. Jonkin sortin friikkisirkuksesta taisi ollakin kyse lavan rekvisiitan, laulajan kasvomaalausten ja puheiden perusteella. Esiintymisen tarkasti suunnitellusta koreografiasta oli helppo arvata, että kyseessä oli ruotsalainen yhtye. Ei tässä kaukana oltu Hivesistä, vaikka musiikillisesti oltiinkin vahvasti uudemman metallin puolella. Paikoin tuli jopa Serj Tankian mieleen.

  

Kontrust oli yhtälailla erikoinen sekoitus montaa tyyliä aina sepulturamaisista laulu- ja rumputyylistä (Bomba) intiamausteiseen metallihumppaan (Dance) ja hommahan hoidettiin oman maan eli Itävallan kansallispuvuissa nahkahousuineen.

Kamelotiin suhtauduin jo ennen keikkaa pelonsekaisin tuntein. Harmittaa edelleen vietävästi, että bändissä ei ole enää laulajana Roy Khan. Hänellä oli vaan oikeanlaista karismaa sekä äänessä että esiintymisessä hyvän lauluäänen lisäksi. Hän osallistui myös biisien tekoon ja mielestäni ne parhaimmat biisit löytyvät nimenomaan noilta ajoilta Ghost Opera ja The Black Halo. Juu, ei voittanut uusi laulaja minua puolelleen eikä oikein muutenkaan sitä voimaa löytynyt bändin esityksestä, vaikka kyseessä onkin power metal –yhtye.

   

No, seuraavalla bändillä oli sitten voimaa ja energiaa ja sen verran mukaansa tempaavaa junttausta, että minäkin pääsin tanssahtelemaan. Kyseessä oli siis Ruoska, meidän suomalaisten oma Rammstein. Bändihän on ollut pidemmän aikaa hissuksiin eikä uusia biisejä ole tullut ja keikkojakin on ollut vain satunnaisesti. Tuli nyt paikattua omalta osalta, kun missasin pari vuotta sitten Nosturin keikan. Mieluusti tuli kuunneltua biisejä kuten Mies yli laidan, Tuonen viemää ja Lihaa vasten lihaa sekä bändin keskinäistä hurttia läppää.

                                   

Amaranthe päätti illan mutta ei jaksettu koko keikkaa katsoa (bändi aloitti vasta vähän puolen yön jälkeen). Onhan tuo tuollaista hyvin tuotettua (niin kuin vain Ruotsissa osataan) dance metalia, mutta minun makuun liian kliinistä.

                                  

 

Seuraavana aamuna panostimme päivään nukkumalla suht koht pitkään ja reippailemalla sitten lähimetsän poluilla (mies fatbikella ja minä hölkäten). Pulahdus järveen virkisti kummasti ja jo maistui lounaskin eli pari ekaa bändiä (Excalion ja Cellar Darling) jäivät näkemättä.

Omnium Gatherum vetää aikasta perinteistä, suomalaista, melodista death metalia (Sentenced ja Amorphis tulivat mieleen). Levyltä bändi antoi itsestään paremman kuvan. Keikalla ärsytti erityisesti laulajan väkinäiset yleisön huudatus- ja taputusyritykset. Joku muukin yleisössä ollut kommentoi kaverilleen, että jos bändi olisi suositumpi, ei tarvitsisi tuollaisia temppuja ollenkaan. No niinhän se on, jengi nostaa lapaa pystyyn ja pitti pyörii käskyttä tai vain pienestä eleestä jos homma toimii.

Wintersunilta odotin enemmän. Se olikin aika tylsä. Folkmetal-elementtejäkään ei ollut riittävästi kiinnostaakseen. Keikalla kuultiin vain ekan pitkäsoiton biisejä, kun bändi on levyn 15-vuotisjuhlakiertueella. Jostakin syystä en oikein diggaa laulajan ääntä ja esiintymistä, muulle bändille paremmat pojot.

                           

Anthony Parviainen trio soitteli ”väliajalla” Iron Maiden covereita mm. jousilla höystettynä. Me keskityimme enemmän lepäilemään varjossa ja nauttimaan nesteytystä.

Sitten oli vuorossa Turisas. Bändi on selkeästi keikkaillut jo pitkään ja kovasti on tarttunut tietyt maneerit esitykseen. Vähän ärsytti ja ihmetytti laulajan tapa asettua laulamaan pää vinossa kallistuneena kohti oikeaa olkaa. Laulajan lauluääni, bändin vaatetus ja laulujen sovitukset toivat jotenkin vahvasti mieleen musikaalit. Ihan teatteriesityksen puolelle mentiin erityisesti biisissä ” In the Court of Jarisleif”, kovaa rellestystä Kiovan hovissa. Se oli hauska esitys viuluineen.

                            

Gloryhammer skipattiin, kun käytiin kämpillä hakemassa vähän lämpimämpää vaatetta illan viiletessä. Stam1na oli kovin suosittu ja keräsi suurimman pitin. Bändin tyyppien leppoisat välispiikit keskinäisine piikittelyineen olivat viihdyttävää kuunneltavaa. Bändin aloittaessa olin vielä baaritiskillä ja hauska oli huomata, että baarimikkokin lauleli ääneen Staminan biisiä ”Viisi laukausta päähän”.

Swallow the Sun oli itselleni päivän odotetuin bändi. Setti oli tuttu, mutta ei se haitannut. Bändin hidastempoinen ja tunnelmallinen esitys sopi hyvin jo hämärtyneeseen iltaan.

     

Tuon jälkeen oli sitten vähän vaikea asennoitua enää riehuvan Arch Enemyn (SE) keikkaan. Onhan tuo tiukkaan soitettua metallia ja jytisee hyvin. Pohdin vaan, toimisiko omaan korvaan paremmin jos olisikin erilainen laulaja, joku Motörhead Lemmyn tai jopa ex-Turbonegro Hank von Helvete. Tykkäsin aiemmasta Arch Enemy –laulajasta enemmän. Jotenkin hänestä huokui enemmän vaaran tuntua. Nykyinen on vähän liian glitter-mäinen, vaikka osaakin örinälaulua.

                                             

Viimeisenä päivänä aloitettiin ihan ekasta bändistä eli Bloodred Hourglassista. Ihan ammattitaitoisilta nuo vaikuttivat lajissaan olevan, mutta eivät ole kovin omaperäisiä. Logoakin luulin aiemmin vaatemerkiksi. Paljolti tuli musiikista ja laulajan äänestä mieleen In Flames.

Viikatekin oli levyn juhlakiertueella eli saatiin kuulla vain Kuu kaakon yllä –levyn biisejä. ”Viina, terva ja hauta” on kyllä hyvä biisi. Teemakeikka toimii omassa konsertissa mutta ei oikein näin festareilla eli oli vähän tylsä setti. Kaarlella oli valkoinen Elvis-puku päällä, outo valinta. Aika iskelmän puolella mentiin.

   

H.E.A.T.in glamrock sai soida taustalla, kun pidimme tankkaustaukoa. Michael Monroeta mentiin katsomaan, vaikka arvelin, että mitään uutta biisiä ei tulla kuulemaan. Oli kuitenkin virkistävää kuulla väliin rehellistä rokkia ja Monroen menosta sekä bändin soitosta tulee aina hyvälle tuulelle. Monroen ääni oli vähän paskana.

Jinjer-laulaja höpötti ekojen biisien välissä jotakin venäjän tyyppistä ja ajattelin jo, että kuvitteleeko hän, että Suomessa osataan venäjää. No, ehkä hän kuitenkin kertoi jotakin miksaajalle. Bändi on siis Ukrainasta, mikä on jo aika eksoottista. Tyyli oli kovin teknistä progea, mimmillä riitti ääniskaalaa hyvin ja paikoitellen funkmainen bassokin kuulosti mielenkiintoiselta.

                

Mokoma oli hyvässä vedossa. Setissä ei tällä kertaa ollut niin paljon ”lällybiisejä” kuin viime kerralla bändin nähdessäni. Muuten meno oli hyvä lavalla ja yleisössä, mutta kerran basisti piti puhuttelun jollekin joka heitti jotakin, joka osui basistin jalkaan. Ihan asiaa, ei sinne lavalle tai yleisöön tarvi heitellä mitään. Onneksi Suomeen ei ole levinnyt Belgian villitys viskoa muovituoppeja.

The 69 Eyesin keikan alusta jäi vähän näkemättä. Bändi sopii kyllä paremmin pimeälle klubille goottirokkeineen, valot olivat huonot eikä bändi ollut ihan ”kotonaan”. Mutta olihan tuota ihan kiva kuunnella, sellainen perusveto. Vähän ihmettelin Jyrkien välivislauksia.

               

Insomniumin (jälleen kerran melodinen death metal) oli tunnelmallista ja raskastakin, mutta valitettavasti pidemmän päälle vähän puuduttavaa.

                                   

Siirryttiin ajoissa pienemmän lavan eteen odottamaan Solstafiria. Hämmästyin, kun bassossa ja rummuissa oli vieraan näköiset tyypit. En ollut missään bändin FB-päivityksissä nähnyt mainintaa, että jäsenistö olisi muuttunut. Basisti osallistui laulamiseenkin. Aika samantyyppisesti kuin varsinainen laulaja kiekui sillä lailla raastavasti. Bändi soitti aika kovaa ja kun oltiin eturivissä, minun korvatulppani eivät ihan riittäneet. Säröiset kitarat kävivät jonkin verran korvaan, mutta ei niin, että musiikki olisi puuroutunut mitenkään. Hienoa ja omaperäistä musiikkia he esittävät edelleen. Ensimmäistä kertaa kuulin laulajan pitävän pidemmän välispiikin. Se tapahtui ennen biisiä Black Mountain (Blàfjall). Se oli vähän sellainen voimapuhe kaikille masentuneille ja vaikeuksien kanssa kamppaileville, että puhuisivat ongelmistaan toisille ennen kuin tekevät jotakin peruuttamatonta. Lopussa laulaja teki jo perinteeksi tulleen kättelykierroksen lavan ja yleisön välillä olevalla aidalla keikkuen. Minäkin pääsin puristamaan hänen kättään. Nyt vaan jäin ihmettelemään, mikä on bändin kuvio ja tulevatko he Suomeen joulukuussa vai eivät Köld-levyn teemakiertueella. Joissakin nettisivuilla näin kerrotaan, mutta heidän FB-päivityksestä Suomi oli tippunut pois. Pitäisköhän lähteä Puolaan, kun siellä olisi Primordialkin?

        

                                                

Amorphis sai kunnian päättää festarit. Ihan tyylikästä ja ammattitaitoista soittamista ja esittämistähän tuo oli. Kunnianosoitus bändille, kun on jaksanut tahkota niin pitkään niemet ja notkot. On ollut aikoja, kun yleisöä ei ole ollut kovinkaan paljon heidän keikoillaan. Eipä tuolla Tikkurilassakaan Vantaan kaupunkijuhlassa viisi vuotta sitten hirveämmin jengiä ollut, vaikka oli vielä ilmaiskeikka. Nyt bändi on selvästi uudessa nousussa ja jengiä oli paljon, vaikka varmasti festariväsymystä oli kaikilla.

                             


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 17.7.2019 Ministry & Dying Fetus
22.07.2019 21:23

17.7.2019 MINISTRY (US), DYING FETUS (US) Pakkahuone Tampere

Kylläpä saatiin näppärästä paikasta majoitus Tampereella. Hotelli sijaitsi ihan Pakkahuoneen naapurissa. Porukkaa oli jo hyvissä ajoin notkumassa aukion portailla ja baarin terassilla. Ekan bändin aloitusaika olikin jo kahdeksalta. Dying Fetus oli positiivinen yllätys, vaikka minun kohdalla brutaali ja tekninen dödö tuplabasaritykityksineen ei kuulosta ennakkoon lempimusiikiltani. Sehän kuulosti oikein tiukalta ja taidokkaalta nakutukselta. Biiseissä oli sen verran paljon vaihtelua, ihan biisien sisälläkin, että ei päässyt puuduttamaan. Laulajan sanoista ei toki saanut selvää, mutta ei sillä ollut merkitystä. Harvemminpa sitä muutenkaan saa sanoista selvää. Lyhyt tavutus ja urahtelut toimivat tämän musiikin osalta oikein hyvin. Jotenkin tuossa bändin musassa oli paljon kasaria mukana, vahvoja kaikuja trash metalista.

          

Täytyy sanoa, että taisi lämppäri kuulostaa paremmalta tänä iltana korvaani kuin pääbändi Ministry. Ei sillä, kyllähän minun jalkani lähtee vipattamaan, kun Ministry laittaa vauhtivaihteen päälle. Alkuun tuli uudempia kappaleita viime vuonna ilmestyneeltä AmeriKKant-levyltä ja lopussa niitä pakollisia hittejä (Jesus Built My, Hotrod, Just One Fix, N.W.O. yms.). Vikana biisinä tuli jopa Revolting Cocksin biisi No Devotion. Jotenkin tuli sellainen olo tästä settilistasta ja juuri äskettäin lukemastani Al Jourgensenista kertoneesta kirjasta, että tämä kiertue voisi hyvin olla jonkin sortin päätöskiertue. Ei Jourgensen varmaan koskaan musiikin tekemistä lopeta, mutta kiertämisen kyllä. Hyvin nuo uudetkin biisit jytisevät, vaikkei niissä ihan samanlaista hittiaineista ole kuin kulta-ajan kappaleissa. Voisi ehkä ihmetellä, miten Ministryllä oli Dying Fetus lämppärinä tai kuinka Ministry on yksi Slayerin jäähyväiskiertueen bändeistä. Vaikka Ministry luokitellaan industrial metalin alle, niin sen biiseissä on niin raskautta kuin tiukkaa tykitystäkin ihan yhtä lailla.

                           

   


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 10.7.2019 Corrosion of Conformity
16.07.2019 11:33

10.7.2019 CORROSION OF CONFORMITY (US), BLACK ROYAL (FI) Tavastia Helsinki

Aikasta tyhjää oli Tavastialla, kun lämppäri aloitti. Kesä ei taida oikein olla kulta-aikaa klubikeikoille. Black Royal olisi tyylilajinsa (stoneria ja sludgea) puolesta voinut hyvinkin maistua, mutta ei ainakaan tänä iltana. Erityisesti alkoi kiusaamaan rumpalin tapa nakuttaa kuin karttakeppiä pöytään eli lyönneissä ei ollut rentoutta ja sitä kautta hommasta puuttui groove. Kitara jäi aivan basson ja rumpujen jalkoihin eli ei erottunut riittävästi. Lopputulos jäi siis aika mauttomaksi puuroksi.

                                    

No, Corrosion of Conformityn aloittaessa jengiä valui baarin puolelta ihan mukavasti ja paikka ei tuntunut enää niin tyhjälle. Täytyy tunnustaa heti alkuun, että COC oli minulle entuudestaan tuttu vain nimeltä. Nimeen olin sen verran usein törmännyt, että ajattelin, että ehkä olisi syytä käydä tsekkaamassa bändi livenä, kun jonkin sortin ”legendasta” oli kyse. Hyvä oli päätös, nämä kokeneet jampat (mukana alkuperäisiä jäseniä bändin syntymäajoilta vuodelta 1982) tempaisivat kyllä soitannollaan heti alkutahdeista mukaansa. Suomenkielisen wikipedian ensimmäisen rivin bändikuvailu  ” vuonna 1982 perustettu yhdysvaltalainen hardcore punk- ja heavy metal –yhtye” ei ihan anna oikeaa kuvaa. HC-punkkia ei keikalla kuultu, biisit olivat hyvinkin rullaavaa ja letkeää metallia, joitakin yhtäläisyyksiä Orange Gobliniin, Clutchiin sekä White Zombieen ja kitaroissa oli trash metal -maista säröä. Hyvän tuulen musiikkia. Joku yleisössä oli ilmeisesti nauttinut vähän enemmän energiajuomaa ja järjesti ihan oman shown crowdsurfingeineen. Ihme ettei satuttanut itseään tai muita. Järkkäreitä ei näkynyt missään. Ennen vanhaan Tavalla tuosta touhusta olisi hyvin helposti joutunut pihalle.

       

                       

 


( Päivitetty: 16.07.2019 11:44 )

Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




 28.-30.6.2019 Tuska
04.07.2019 21:06

28.-30.6.2019 TUSKA Suvilahti Helsinki

Suoraan duunista Tuskaan –yhtälö oli aika raskas, varsinkin, kun töissä oli ollut hyvin tiivistahtinen päivä. Alkuun en meinannut millään päästä fiilikseen ja saada bändeistä kiksejä. Piti odottaa aina Anthraxiin asti ennen kuin virkistyin. On se rässi vaan parasta ja Anthraxin esiintyminen innostavaa.

Saavuin paikalle, kun Marko Hietala oli vetämässä viimeisiä biisejä. On sillä hyvä ääni ja voimakas esiintymistapa. Aika erikoisen henkeviltä kuulostivat suomeksi laulettujen laulujen sanat, paikoin mentiin jo lähelle kornia. Treffasin mieheni ja hän halusi mennä katsomaan Pahan ikonia, joten tutustuminen Hietalan antiin jäi aika vähäiseksi.

Pahan ikoni olikin sitten ihan jotakin muuta eli hyvin tiukkaa rypistystä. Jengi tuntui olevan tyytyväinen kuulemaansa. Kyllähän tuo ihan hyvää tekemistä oli. Itse en vaan oikein päässyt tunnelmaan kiinni. Kaikista sanoista en ihan ehtinyt saamaan selvää, mutta ”Nimeni on misantropia” jäi kyllä mieleen.

                            

Battle Beastia kuunneltiin toisella korvalla enemmänkin keskittyen jonottamaan juomaa. Koko alue oli tänä vuonna anniskelualuetta ja porukkaa otettiin enemmän sisään kuin aiempina vuosina. Perjantai ja lauantai olivat loppuunmyytyjä. Vessoja, ruoka- ja anniskelupisteitä ei vain tuntunut olevan riittävästi. Sisälle alueelle sai paikoin jonottaa suht pitkään ja merkkaripisteelle oli koko festarin ajan jonoa reippaasti, lukuun ottamatta sunnuntai-alkuiltapäivää. Battle Beast piti kyllä ihan tehokkaan jumppatuokion. Kieltämättä bändin junttaus sopisi hyvin jumppa- tai punttisalille ja laulaja esitteli tuttuja jumppaliikkeitä jonkun biisin aikana. Nyt laulu ei ollut ihan niin hyvässä kuosissa kuin vuosi sitten Belgiassa.

Wheel oli bändi, josta olisin toivonut innostuvani enemmänkin, mutta ei ihan onnistunut. Laulajalla oli hyvin kirkas, vähän Rushin laulajan tyyppinen ääni. Ääntämisestä huomasi myös laulajan olevan Englannista eikä Suomesta kotoisin. Bändi soitti raskassointuista progemetallia, joka oli tähän hetkeen minulle liian monimutkaista.

                      

No, Anthrax herätti minut unesta ja jo alkoi jalkakin vipattaa. Vanhoja tuttuja biisejähän sieltä taas tupsahteli (Now It’s Dark ja In the End olivat minulle vieraampia) ja pitti pyöri riemukkaasti. Sää muuten suosi koko festarin ajan. Anthraxin showta ei edes kirkas auringonpaiste haittaa, toisin kuin jotakin Dimmu Borgiria, joka soittaa synkempää musaa ja käyttää tulitehosteita.

                                                                                                             

Cult of Luna sai synkistellä teltan kätköissä. Olin ihan positiivisesti yllättynyt tästä raskassoutuisesta esityksestä. Kuulosti vakuuttavalta ja pohjusti hyvin odottelemaan saman illan Swallow the Sunin keikkaa. Vähän tuli bändin fiilistelystä ja hitaasta nostatuksesta mieleen Solstafirkin.

                                         

Dimmu Borgirille annan pisteitä esitykseen panostamiseen. Bändi näyttää aina hyvältä maalattuine kasvoineen ja nahka-asuisteineen. Taustanauhoja käytetään aika paljon ja varmaan puritaani-black metalistit pitävät bändiä varmaan hyvinkin kaupallisena ja kiiltokuvamaisena. No, tämä bändi on kyllä genressään yksi helpoimmin lähestyttävistä.

 

Swallow the Sun valloitti sydämeni Nosturissa keväällä ja hyvin osui bändin musiikki Tuskan teltassakin. Keikan alussa laulajan ääni ei ihan toiminut vielä kunnolla vaihdoissa puhtaasta laulusta örinään, mutta se parani keikan edetessä. Lavan oikean puoleisesta kitaristista tuli hänen liikehdinnästään mieleen Tribulationin kitaristit. Swallow the Sunin kitaristit osallistuivat hyvin liikkumisellaan musiikkiin pitkillä käden vedoilla kieliin lyöden ja päätä viskoen. Laulajahan on hyvin staattisesti paikallaan, mutta muiden liikkuminen elävöitti raskaita sointuja. Oli se taas niin herkkää ja kaunista. Kiitos. Sitten ei enää tehnytkään mieli jäädä katsomaan Amorphista (nähty jo niin monta kertaa), vaan paineltiin kotiin nukkumaan.

         

                  

En ehtinyt kovin montaa biisiä Fear of Dominationia seuraamaan, kun menin merkkarijonoon heti, kun saavuttiin alueelle. Pitihän sitä eilisestä innostuneena Swallow the Sunin paita ostaa ja Hellacoptersin huppari, kun Nekromantixin huppari on jo kovin käytetyn näköinen. FOD sopi paremmin isolle festarilavalle kuin On the Rocksin ahtaaseen nurkkaan. Tarkoitan sopimista monella tapaa eli bändissä on monta tyyppiä ja nyt jokaisella oli riittävästi liikkumatilaa ja energisyys sai vapaammin purkautua. Äänimassakaan ei niin puuroutunut. On se musana vieläkin musana aika levotonta meteliä mutta pisteet jälleen ulkoasuun panostamisesta (vaatteet ja maalit naamalla) ja energisestä esiintymisestä.

Lost Society lämmitteli päälavan lauteet kuumiksi ja johan siellä porukka ahkerasti pyöri pitissä. Kyllähän nää jampat vetävät hyvin trash metalia, tiukkaa soittoa. Kovin montaa tarttuvaa riffiä tai kitaramelodiaa ei kuitenkaan tarttunut korviini. Itse diggaan Anthraxia ja Slayeria juuri niiden biisien tarttuvien ja tunnistettavien sävelkulkujen vuoksi.

      

Vähän kaksi jakoisin fiiliksin menin katsomaan Maj Karmaa. Pelkoni lieventyivät hieman, kun bändi oli valkannut tätä keikkaa varten raskaimpia kappaleitaan, kuten Metallisydän, Johnny Deppin näköinen nainen ja jopa Valaiden laulu. Eivätpä hekään olleet ihan itsevarmoina lavalla, kun Ylppö kertoi, että olivat pohtineet, onko Tuska heidän paikka ollenkaan. No, kyllä sieltä tosiaan irtosi tiukkaa rummutusta ja Häiriön säröisiä sointuja. Häiriö oli muuten vetäissyt päänsä kaljuksi tai siis jättänyt sellaisen samanlaisen letin taakse kuin Janne Joutsenniemellä.

          

Mustan kuun lapset oli itselleni uusi tuttavuus ja jätti hyvän maun suuhun. Bändillä on kitarasaundissa samantyyppistä  surumielistä raskautta ja voimaa kuin Tribulationilla (esim. Kohti valoa) ja Trio Niskalaukauksella. Laulajalla on karhea lauluääni ja yhdistettynä melodisiin suomenkielisiin lauluihin, tulee mieleen myös uuden aallon suomalainen punk (esim. Unisef), mutta bläkkissaundiahan tuossa on haettu.

        

Kvelertakista en ole aiemmin juuri innostunut, mutta nyt oli kyllä bändillä niin räjähtävä pelkkä keikan alkukin, että innostuin välittömästi. Bändissä vaihtui vuosi sitten laulaja ja tämä uusi ryntäsi lavalle kuin tappeluun ja riehui koko ajan ympäriinsä. Bändin musiikissa on vähän Turbonegroa ja Hellacoptersia eli rock’n rollia ja sitten toisaalta taas Orange Goblinmaista punkmetallia. Voisi nuo muutkin bändin jäsenet olla vähän liikkuvaisempia ja rennompia lavalla, näyttävätkin niin konttorirotilta, mutta musiikki kutsui bailaamaan.

Delain jäi vähän vähemmälle seurannalle. Onhan laulaja kaunis ja hyvä-ääninen mutta ei minua tuollainen sinfoniametalli oikein kiinnosta.

   

Vähän jäi harmittamaan, että en mennyt katsomaan Opethia Finlandiataloon. Siellä olisin varmaan paremmin jaksanut keskittyä yhtyeen taitavaan mutta hyvinkin polveilevaan musiikkiin. Nyt en oikein jaksanut. Laulajakaan ei tällä kertaa vitsaillut biisien välissä, mitä nyt naljaili yleisölle, että tulevat jääkiekon pääkaupungista (Tukholmasta).

                                

Odotin Heilungin musiikilta enemmän kuin sain. Olihan bändillä hieno oma idea ja keikka alkoi enemmänkin kuin wicca-rituaalina. Lavalla mies- ja naislaulajalla oli peuran sarvet päässä ja soittimina toimivat lähinnä rummut (shamaanirummut ja isot bassorummut) ja jonkin sortin helistimet. Laulu oli osin kurkkulaulun tyyppistäkin, mutta mieluummin olisin kuunnellut niitä aidompia kurkkulaulajia Siperiasta kuin näitä. Jotenkin tuli sellainen samanlainen olo kuin Brides of Luciferista, että tässä on nyt tämä festarin viihde-esitys, taideperformanssi ja ei sen kummempaa.

Slayer esitti tänä iltana (näillä näkymin) viimeisen keikkansa Suomessa. Bändi lopettaa pitkän uransa ja on yhä voimissaan. Bändin viimeisimmälläkin levyllä vuodelta 2015 on erittäin hyviä biisejä. Slayer ei jauha paskaa tai säädä, vaan tykittää alusta loppuun. Soitto soi ja laulu raikaa skarpisti, vaikka valtavat liekit lyövät ympärillä ja jengi riehuu hulluna jalkojen juuressa. Oli kyllä tosiaan aikamoiset liekit välillä lavalla, ihan alkoi pelottaa, että syttyykö koko lava palamaan. Ei sille voi mitään, että aina kun South of Heavenin alkusoitto alkaa, kylmät väreet lähtevät kulkemaan pitkin kroppaa. Kiitos, Slayer!

 

                         

Viimeisenä päivänä kiirehdittiin heti ensimmäistä bändia katsomaan eli Kaiseria. En tiedä, oliko itselläni festariväsymystä vai mitä, mutta tämän bändin osalta tykkäsin heidän musiikistaan enemmän levyltä kuin livenä. Tämähän on sellaista stonermetallia, joka rullaa ja murisee. Keikan loppua kohden homma alkoi pelittää paremmin (enemmän Black Sabbath –maista) eli keikka loppui juuri, kun itse pääsin ns. ineen.

Jinjeriä kävin lähinnä vilkaisemassa. Onhan se vähän sellainen Arch Enemy part II. Laulajana nainen, joka örisee kuin mies. Palehorse rullaili menemään ihan näpsäkästi, semmoista hardcore/ nu-metal-vivahteista meininkiä. Vähän muistui mieleen edesmennyt Disco Ensemble.

Sitten mentiinkin vähän synkempiin vesiin Behemothin keikalla, tosin aurinko heloitti edelleen eikä siinä mielessä synkkyydestä ollut tietoakaan. Harmitti tämänkin bändin osalta, että missasin klubikeikan talvella. Saisi varmaan enemmän irti showsta ja pääsisi oikeaan tunnelmaan. Verrattuna Dimmu Borgiriin, onhan tämä raskaampaa ja jotenkin enemmän vakavissaan otettavissa oleva bändi. Yhtä komeat maskit ja vaatteet näillä molemmilla bändeillä oli.

           

Halestormia tuli kuunneltua teltan ulkopuolelta. Lepuutettiin jalkoja istuen maassa. Bändin laulaja-kitaristi, nainen, veti ihan kiukulla eli lauloi hyvin voimallisesti. Jostain kumman syystä tuli laulajasta mieleen Joan Jett. No, rokkimimmi, jolla on asennetta, tuo oli. Varsinkin I Am the Fire –kappaleessa kitarisat saivat kyytiä ja tunsi, että nyt vedettiin sydämen palolla, myös muun bändin osalta.

                                        

The Hellacopters oli varsinainen piristysruiske festareiden lopuksi. Ai että, kuinka rehellinen kitararokki hivelee korvia ja sielua. Kitarat helisevät, rumpu paiskoo biittiä ja Nicke laulaa kauniin puhtaalla äänellään ralleja, joista tulee hyvälle tuulelle ja on vain tämä hetki ja rokin riemu. Ainut katkos tähän (bändi ei harrasta välispiikkejä) oli, kun Nicke pyysi edessä touhunnutta järkkäriä lopettamaan, mitä oli tekemässä. Ilmeisesti repi liiankin reippaasti jotakin katsojaa. Nyt ei ollut enää Yaffa bassossa, vaan sitä soitti uusi heppu  Dolf De Borst (tuttu Imperial State Electricistä). Loppupuolella yhden biisin keskellä esitettiin pätkä Rocky Ericksonin Night of the Vampiresia.  Hieno kunnianosoitus vähän aikaa sitten täältä maailmasta poistuneelle. Juu, hyvä fiilis jäi tästä keikasta. Vaikka sinänsä jännä, että bändi esiintyi metallifestareilla. Ei se yleisöä selkeästikään haitannut, jengiä oli loppuun asti ihan reippaasti ja innolla paikalla.

         

   


Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.



©2019 blackcat1973 - suntuubi.com